"Tiedän sen. Täällä on ainakin parikymmentä, joita minun tulisi sanoa tädeiksi ja sediksi? Luulen, että isoisäni Rameses siunasi Egyptiä melkein kolmellasadalla lapsella. Ja hän oli viisas tehdessään siten, sillä silloin voi hän olla varma, että niin kauan kuin maailma kestää, täällä virtaa sitä verta, joka kerran on ollut hänen."
"Mutta mitä se hyödyttää häntä, prinssi? Joidenkuiden täytyy saada aikaan maailman kansat, mutta mitä se merkitsee, ketä he ovat olleet?"
"Ei yhtään mitään, Ana, sitten kuin he ovat syntyneet hyvän tai pahan onnen sallimasta. Sentähden, miksi puhua suurista hovikunnista? Vaikka, sanottakoon mitä tahansa, minä etsin kuningattaren, joka hallitsee sydämessäni yhtä hyvin kuin valtaistuimellani, en tahdo suurta hovikuntaa, Ana. Oi, olen väsynyt. Pambasa, tule tänne ja johda sihteerini, Ana, vapaaseen huoneeseen, joka on minun huoneeni vieressä, kirjailtuun huoneeseen, joka on pohjoiseen päin. Ja käske orjieni totella kaikkia hänen toiveitaan yhtä kuuliaisesti kuin minun."
"Miksi sanoitte minulle olevanne kirjanoppinut, teidän ylhäisyytenne,
Ana?" kysyi Pambasa johtaessaan minut ihanaan makuusuojaani.
"Koska se on minun ammattini, kamariherra." Hän katsoi minuun pudistaen suurta päätään, kunnes pitkä, valkea parta heilahteli hänen rinnallaan kuin temppelin lippu heikossa iltatuulessa, ja vastasi:
"Te ette ole kirjanoppinut, te olette suuri loihtija, joka voitte yhdessä hetkessä voittaa hänen Korkeutensa rakkauden ja ihailun, jota toiset eivät voi tehdä Niilin kahden nousun väliajalla. Jos olisitte sanonut sen heti, niin teitä olisi toisella lailla kohdeltu tuolla odotushuoneessa. Antakaa minulle sentähden anteeksi, mitä tein tietämättömyydessä, ja teidän ylhäisyytenne, pyydän teitä, olkaa hyvä älkääkä poistuko yöllä, etten saisi vastata siitä jalkapuissa."
Oli neljäs hetki auringon noususta seuraavana päivänä, jolloin ensimmäisen kerran elämässäni löysin itseni Faraon linnasta, muun hoviväen mukana kuuluen hänen Korkeutensa, Prinssi Setin, saattueeseen. Se oli suuri huone, sillä Farao istui tuomiosalissa, jonka kattoa kannattivat pyöreät, veistokuvilla kaunistetut pylväät, ja näiden välissä oli kuolleitten Faraoiden kuvapatsaita. Paitsi salin valtaistuimen puolista päätyä, johon valo virtasi kleristeriumien kautta, oli suuri huone hämärä, melkein liian pimeä, ainakin näytti minusta siltä saavuttuani sinne kirkkaasta auringonpaisteesta. Tässä hämärässä liikkuivat ihmiset kuin varjot. Siellä oli upseereja, aatelismiehiä ja kaupungin virkamiehiä, jotka oli kutsuttu linnaan, ja niiden joukossa oli valkoviittaisia, parrattomia pappeja.
Siellä oli myös paljon muita, joihin en kiinnittänyt huomiota, kuten arabialaisia päälliköitä erämaasta, jalokivien ja muiden tavarain kauppiaita, maanviljelijöitä, jopa talonpoikia anomuksineen, lakimiehiä käskyläisineen, enkä tiedä keitä kaikkia, vaikka heidät kaikki oli suvaittu siirtää sellaiselle paikalle, johon valo alkoi osua. Puhuen kuiskaten liihoitteli koko tämä joukko edestakaisin, kuten lepakot hautaholveissa.
Me odotimme kahden Hathorin päällä koristetun pilarin välissä yhdessä eräässä eteisessä. Prinssi Seti, joka oli puettu purppuralla kirjailtuihin vaatteisiin ja kantoi päässään kultaista otsanauhaa, josta kohosi koristettu käärme, myös kullasta, jota ainoastaan kuninkaalliset kantoivat, nojasi kuvapatsaan jalustaa vasten, sillä aikaa kuin me muut seisoimme hiljaisina hänen takanaan. Hän oli myös hetken liikkumatta, kuten ihminen, jonka ajatukset ovat muualla. Sitten hän kääntyi ja sanoi minulle:
"Tämä on väsyttävää työtä. Kunpa olisin pyytänyt teitä ottamaan mukaan tuon uuden kertomuksenne, kirjanoppinut Ana, niin olisimme voineet lukea sitä yhdessä."