"Kerronko sen juonen teille, prinssi?"
"Kyllä. Tarkoitan, ei nyt, jotten unohtaisi hienoja tapojani kuunnellessani teitä. Katsokaa", ja hän osoitti keski-ikäistä, vihaisen näköistä miestä tuimine kulmakarvoineen, joka meni ohitsemme saliin huomaamatta meitä, "siinä menee serkkuni Amenmeses. Te tunnette hänet, eikö totta?"
Pudistin päätäni.
"Silloin kertokaa minulle, mitä ajattelette hänestä, heti paikalla ennenkuin ensimmäinen ajatus häviää."
"Minun mielestäni hän on kuninkaallisen näköinen mies, uppiniskainen mieleltään ja vahva ruumiiltaan, lisäksi kohtelias käytökseltään."
"Sen voivat kaikki nähdä, Ana. Mitä muuta?"
"Minä ajattelen", sanoin matalalla äänellä, jottei sitä kukaan muu voisi kuulla, "että hänen sydämensä on yhtä musta kuin hänen kulmakarvansa, että hän on vähitellen turmeltunut kateudesta, vihaa teitä ja tahtoo saattaa teille ikävyyksiä."
"Voiko ihminen kasvaa katalaksi? Eikö hän ole loppuun asti sellainen kuin oli syntyessään? En tiedä sitä, ettekä tekään. Kuitenkin olette oikeassa, hän on kateellinen ja tahtoo vahingoittaa minua saadakseen itselleen hyvää. Mutta sanokaa minulle, kumpi meistä viimeksi voittaa?"
Kun arvelin, mitä vastaisin, olin huomaavinani, että joku oli tullut lähellemme. Katsoessani ympärilleni huomasin hyvin vanhan miehen puettuna valkeaan viittaan. Hän oli leveäkasvoinen ja kaljupäinen, ja hänen silmänsä paloivat pörröisten kulmakarvojen välissä kuin kaksi hiiltä tuhkassa. Hän tuki itseään setripuisella kepillä, puristaen sitä molemmin käsin, jotka olivat laihat kuin muumion. Hetken tarkasti hän meitä molempia, aivan kuin olisi tutkinut sydämiämme, sitten sanoi hän lujalla, iloisella äänellä.
"Terve, prinssi."