Hän käski heidän mennä tiehensä, ilmoittaen tulevansa heidän leiriinsä seuraavana iltana. Minäkin pyysin häntä ottamaan vaarin varoituksista, mutta hän sanoi minulle tuimasti, että minkä hän oli sanonut, sen hän oli sanonut, ja että hän ja minä kahden matkustaisimme hänen vaunuissaan kaksi aseistettua juoksijaa mukanamme. Sitten hän vielä lisäsi, että jos minä pidin sitä vaarallisena, voisin mennä edellä joukon mukana. Silloin purin huultani ja olin ääneti. Hän huomasi loukanneensa minua, kääntyi puoleeni ja pyysi nöyrästi anteeksi, niinkuin hänen hyvä sydämensä neuvoi häntä tekemään.
"Minä en voi sietää enää kreivi Amenmesesta ja noita upseereita", sanoi hän, "ja rakastan niin yksinäisyyttä korvessa. Viime matkallamme saimme kokea miellyttäviä asioita, ja epäilemättä Taniksessa joudun tekemisiin epämiellyttävien seikkojen kanssa. Kutsukaa sisälle tuo hebrealainen pappi, joka odottaa opettaakseen minulle uskontonsa salaisuuksia; haluan saada tutustua niihin."
Minä kumarsin ja poistuin mennäkseni ilmoittamaan, etten ollut onnistunut saada hänen mieltään muuttumaan. Yltyneenä hänen villistä uhkarohkeudestaan tein tämän — sillä enkö ollut vannonut prinsessalle puolustavani häntä? Juoksijoiden sijasta valitsin kaksi parasta ja rohkeinta sotilasta näyttelemään heidän osaansa. Sitäpaitsi neuvoin kapteenia, joka löi Labania päähän, piiloutumaan tiepuoleen valitun miesjoukon kera ja riittävästi vaunuja mukanaan niiden kuljetukseen, ja seuraamaan prinssiä pysytellen juuri poissa näkyvistä.
Aamuhämärissä lähtivät sitten sotilaat, aatelismiehet ja upseerit liikkeelle yhdessä kuormaston kanssa, emmekä me seuranneet heitä, ennen kuin useampien tuntien kuluttua. Osan ajasta kulutti prinssi kuljeskelemalla ympäri kylää tarkastellen kansan puuhia ja elämää. Ihmiset, kuten minusta näytti, katselivat meitä karsaammin kuin ennen, kenties siksi, että olimme ilman vartijoita. Ja todellakin, kääntyessäni ympäri näin erään miehen pudistelevan nyrkkiään ja vanhan noita-akan, joka sadatteli meitä. Silloin toivoin, että olisimme olleet kaukana poissa täältä Goshenin maasta. Mutta kun kerroin tämän prinssille, hymyili hän vain eikä ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan.
"Kaikki voivat nähdä, että he vihaavat meitä egyptiläisiä", sanoi hän. "Hyvä, ottakaamme tehtäväksemme koettaa muuttaa heidän vihansa rakkaudeksi."
"Sitä ette milloinkaan voi tehdä, prinssi, se on liian syvälle juurtunut heidän sydämiinsä, sillä syntyessään he ovat imeneet sen itseensä äidin maidossa. Sitäpaitsi on tämä taistelua Egyptin ja Israelin jumalien välillä, ja ihmisten on mentävä sinne, mihin heidän jumalansa pakottavat heidät."
"Luuletteko niin, Ana? Silloin eivät ihmiset ole muuta kuin tomua, jota taivaan tuulet ovat puhaltaneet pimeydestä kootakseen ne jälleen iäksi haudan öiseen pimeyteen."
Hän pysähtyi hetkeksi, sitten jatkoi:
"Jos minä olisin farao, päästäisin tämän kansan menemään, sillä epäilemättä on heidän Jumalansa mahtava, ja sanonpa teille, että pelkään heitä."
"Miksi hän ei tahdo päästää heitä?" kysyin minä. "Hehän heikentävät Egyptiä, eivätkä tee sitä voimakkaaksi, kuten nähtiin tuon raakalaiskansan, jonka puolelle he yhtyivät maahan hyökätessä. Sitäpaitsi tämän hedelmällisen maan arvo, jota he eivät voi viedä mukaansa, on suurempi kuin kaikki heidän työnsä."