"Me halveksimme faraota! Jumalamme suojelee meitä faraolta. Kiskokaa hänet ulos ja tappakaa hänet muurin ulkopuolella!"
He alkoivat jälleen liikkua, kun mies, jonka tunsin Jabeziksi,
Merapin sedäksi, huusi kovalla äänellä:
"Seis! Jos tämä Egyptin prinssi on häväissyt Jehovaa omasta halustaan eikä vahingossa, niin on varma, että Jehova kostaa hänelle. Onko ihmisten otettava Jumalan tuomio omiin käsiinsä? Astukaa takaisin ja odottakaa hetkinen. Jos Jehova on vihainen, kuolee egyptiläinen siihen paikkaan. Jollei hän kuole, antakaamme hänen mennä vahingoittumattomana, sillä sellainen on Jehovan tahto. Tulkaa pois, sanon minä, sillä aikaa kuin minä lasken kuuteenkymmeneen."
He vetäytyivät askeleen taaksepäin ja Jabez alkoi hitaasti laskea. Vaikka siihen aikaan en tiennyt mitään Israelin Jumalan voimasta, täytyy minun sanoa, että olin täynnä pelkoa hänen hitaasti laskiessaan ja pysähtyessään joka kymmenen jälkeen. Näky oli hyvin kummallinen. Tuossa, portaitten vieressä seisoi prinssi selkä verhoa vasten, käsivarret ristissä ja kasvoillaan hymy, johon oli sekoittunut sekä ihmettelyä että ylenkatsetta, mutta pelon merkkiäkään ei hänessä näkynyt. Hänen toisella puolellaan olin minä, joka tiesin hyvin, että minulla olisi sama kohtalo kuin hänelläkin, enkä toivonutkaan muuta. Toisella puolella oli pappi Kohath, jonka kädet vapisivat ja silmät tuijottivat päässä. Meidän edessämme laski vanha Jabez, tarkastellen julmannäköistä seurakuntaa, joka kuoleman hiljaisuudessa odotti päätöstä. Hän jatkoi yhä lukemistaan. Kolmekymmentä. Neljäkymmentä. Viisikymmentä — oh, se näytti kestävän iäisyyden.
Viimein kuusikymmentä kuului hänen huuliltaan. Hän odotti hetken ja kaikki tarkastivat prinssiä epäilemättä odottaen, että hän kaatuisi kuolleena maahan. Mutta sen sijaan kääntyi hän Kohathin puoleen ja kysyi levollisesti, oliko koetus nyt lopussa, aivan kuin hän olisi halunnut uhrata temppelissä, johon hän oli kutsuttu tulemaan.
"Jumala on antanut meille vastauksen", sanoi Jabez. "Tyytykää siihen, Israelin miehet. Sen, minkä tämä prinssi teki, hän teki vahingossa eikä tahallaan."
He kääntyivät ja lähtivät sanaakaan sanomatta, ja kun minä olin pannut uhrin, joka ei ollut vähäpätöinen, määrätylle paikalle, seurasimme mekin heitä.
"Näyttipä siltä, ettei teidän Jumalanne ole lempeä jumala", sanoi prinssi Kohathille, kun vihdoinkin olimme ulkopuolella temppeliä.
"Ainakin hän on oikeudenmukainen, teidän korkeutenne. Jollei hän olisi sellainen, olisitte te, joka häpäisitte hänen pyhäkköään vaikkapa vahingossakin, nyt kuolleena."
"Te siis arvelette, pappi, että Jehovalla on voima lyödä meidät silloin, kun hän on vihainen?"