Se oli todellakin Merapi, mutta kurjassa tilassa. Hänen pitkä tukkansa oli päässyt irralleen ja riippui hänen ympärillään. Viitta, joka verhosi häntä, oli repaleinen ja huulet olivat veriset ja vaahtoiset. Hän seisoi läähättäen, sillä hän ei voinut puhua hengästyksen tähden, tukien itseään toisella kädellä vaunun syrjästä ja toisella osoittaen tien mutkaa. Viimein tuli sana, ainoastaan yksi:
"Murha."
"Hän tarkoittaa, että hän on ollut vähällä tulla murhatuksi", sanoi prinssi minulle.
"Ei", läähätti hän, "te — te! Hebrealaiset. Menkää takaisin!"
"Käännä hevoset!" huusin minä ajajalle.
Hän totteli ja vartijat auttoivat häntä, mutta tien kapeuden ja rinteitten jyrkkyyden tähden se ei ollut helppo tehtävä. Ne oli vasta puoleksi käännetty ja olivat sellaisessa asennossa, että ne sulkivat kokonaan kulkueen, kun villi huuto "Jehova!" kajahti korviimme ja tien mutkasta muutaman askeleen päästä hyökkäsi joukko raivokkaita, kyömynenäisiä miehiä heilutellen puukkoja ja miekkoja. Tuskin oli meillä aikaa hypähtää vaunujen suojaan ja valmistautua, kun he olivat kimpussamme.
"Kuule", sanoin minä ajajalle, "juokse niinkuin et ennen milloinkaan ole juossut ja tuo vartiosto apuun!"
Hän juoksi pois kuin nuoli.
"Poistukaa, neiti", huusi Seti. "Tämä ei ole naisen tehtävä ja katsokaa, tuolla tulee Laban etsimään teitä", ja hän osoitti miekallaan murhaajien johtajaa.
Tyttö totteli, hoiperrellen muutaman askeleen tiepuolessa olevan kiven luo, jonka taakse hän kyyristyi. Jälkeenpäin kertoi hän minulle, ettei hänellä ollut voimia mennä kauemmaksi, eikä edes haluakaan, sillä jos meidät surmattaisiin, olisi parasta, että hänkin, joka varoitti meitä, surmattaisiin.