"Jollei Userti ole rohkeampi kuin luulen ja tapa tuota hebrealaista sitä ennen tai vielä parempi, toimita jotakin hebrealaista surmaamaan häntä. Jos tahtoisitte tulla faraon ja Egyptin ystäväksi, voisitte kuiskata sen Usertin korvaan, Ana."
"En koskaan", vastasin vihaisesti.
"Arvasinkin sen, ettette sitä tekisi, Ana, te, joka myöskin sätkyttelette tuossa kuun sädeverkossa, mikä on vahvempi ja todellisempi kuin palmunoksista tai pellavasta punottu. Enkä minäkään halua, sillä tällä iällä haluan niin mielelläni katsella ihmisten leikkiä, ja kun itsekin olen ihminen, pelkään ehkäistä jumalien tarkoituksia. Pyöriköön tuo käärö, niinkuin se haluaa, ja kun se on auki, lukekaa se ja muistakaa, mitä minä sanoin tänään teille. Siitä tulee oivallinen kertomus, jonka loppu on kirjoitettu verellä musteen sijasta. Ha! Ha-a-ha!" ja nauraen hän nilkutti huoneesta jättäen minut pelon valtaan.
Sitäpaitsi prinssi kävi luonani joka päivä ja jo ennen kuin jätin vuoteeni, alkoi sanella minulle tiedonantoaan faraolle, sillä hän ei tahtonut käyttää ketään muuta kirjuria. Sen pääsisältö oli se, johon hän jo edeltäpäin oli viitannut, nimittäin että Israelin kansan, joka oli niin paljon kärsinyt egyptiläisten vuoksi, pitäisi nyt päästä lähtemään, niinkuin heidän profeettansa määräsivät, esteettömästi minne haluaisivat. Meitä matkallamme kohdanneesta hyökkäyksestä kertoi hän, sanoen, että sen olivat tehneet muutamat kiivailijat luullen, että heidän Jumalaansa oli häväisty, teko, josta ei koko kansan pitäisi saada kärsiä. Tuon kertomuksen viimeiset sanat olivat:
"Pyydän sinua, farao, muistamaan, että Amon, egyptiläisten jumala, ja Jehova, israelilaisten Jumala, eivät voi yhdessä hallita samassa maassa. Jos molemmat jäävät Egyptiin, nousee täällä jumalien välinen taistelu, jolloin kuolevaiset painetaan tomuun. Sentähden pyydän sinua, päästä Israel menemään."
Kun olin parantunut ja noussut vuoteeltani, kopioin tämän kertomuksen kauneimmalla käsialallani ja kieltäydyin kertomasta sen sisällyksestä kenellekään, vaikka kaikki kyselivät, muun muassa visiiri Nehesi, joka toi minulle lahjan, jotta paljastaisin salaisuuden. Tästä sai Setikin kuulla, en tiedä miten, ja hän oli hyvin tyytyväinen minuun, tietäessään, että Egyptissä oli kirjuri, jota ei voitu lahjoa. Usertikin kysyi sitä minulta ja kummallista kyllä, kun kieltäydyin vastaamasta, ei hän ollut vihainen, koska, niinkuin hän selitti, minä tein velvollisuuteni.
Viimein oli kertomus valmiiksi kirjoitettu ja sinetöity, ja prinssi omin käsin, mutta äänettömänä, laski sen faraon polville julkisessa istunnossa, sillä hän ei uskonut sitä kenenkään muun tehtäväksi. Amenmeseskin toi esiin kertomuksensa sekä visiiri Nehesi ja vartija joukon kapteeni, joka pelasti meidät kuolemasta. Kahdeksan päivää myöhemmin kutsuttiin prinssi suureen valtion neuvostoon, Kuten kaikki muutkin kuninkaallisen huoneen jäsenet sekä korkeat sotaherrat. Minäkin sain kutsun, kuten kaikki, jotka olivat olleet osallisina noissa tapahtumissa.
Prinssi ajoi prinsessan seurassa faraon palatsiin kultaisissa vaunuissa, joita veti kaksi maidonvalkeata sotaoritta, jotka olivat pelastaneet suuren Rameseksen hengen Syrian sodassa. He ajoivat pitkin katuja, joilla seisoi tuhansittain kansaa, tervehdyshuutojen kaikuessa.
"Katsokaa", sanoi vanha neuvonantaja Bakenkhonsu, joka oli minun seuralaiseni toisissa vaunuissa, "Egypti on ylpeä ja iloinen. Se luuli, että prinssi oli vain unien uneksija. Mutta nyt se on kuullut kertomuksen tuosta matkalla tapahtuneesta hyökkäyksestä ja huomannut, että hän onkin sotilas ja soturi parasta laatua. Sentähden se rakastaa häntä ja iloitsee."
"Silloinhan, samasta syystä, Bakenhhonsu, olisi surmaaja suuremman arvoinen kuin viisain kirjuri."