Eteenpäin ennenkuulumattomaan valtaan.
Eteenpäin, milloinkaan väsymättä, häikäisevän loiston ympäröiminä.
Kunnes aikamme kerran täyttyy ja päivämme yöksi pimenee.
Hän vaikeni, ja katseli Leoa silmissään ihmeellinen loiste. Olin melkein hengittämättä kuunnellut hänen lauluaan, josta yllä oleva kuvaukseni on vain heikko aavistus.
"Ehkä sinä et usko sanojani, oi Kallikrates", sanoi Ayesha hetkisen kuluttua vienoimmalla äänellään, "kun sanon sinulle, että olen todellakin odottanut sinua parituhatta vuotta — ehkä uskot minun tahtovan uskotella sinulle mielettömyyksiä, kun sanon sinun syntyneen uudelleen tähän maailmaan. Ei, älä ole noin epäilevän näköinen, sillä minä en voi erehtyä. Ennen täytyisi aurinkojen eksyä radoiltaan ja pääskysen pesältään kuin minä valhettelisin sinulle ja johtaisin sinut harhaan, oi Kallikrates. Vaikka puhkaisisit silmäni ja sulkisit minut synkimpään pimeyteen, niin minä tuntisin sinut kuitenkin monituhantisesta joukostakin. Tuki korvani ja minä kuulen aina sinun unhottumattoman äänesi soinnun, joka kajahtaisi sydämessäni kovemmin kuin sotatorven toitotus. Vaikka tekisit minut sokeaksi ja kuuromykäksi ja lamauttaisit hermoni, etten voisi tuntea mitään, niin sittenkin minun henkeni kuiskaisi sydämessäni: 'katso, tuolla on Kallikrates! katso, epätoivon yösi päättyy! katso, kointähti koittaa sinulle, joka pimeydessä vaellat!'"
Hän vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten:
"Luultavasti tahtoisit minun esittävän joitakin näkyviä todistuksia sinulle käsittämättömän puheeni todenperäisyydestä, ja jos sydämesi on kyllin vahva kestämään koko totuuden, niin minä todistan puhuneeni totta. Näytän sinulle jotakin, oi Kallikrates, ja sinulle myös, oi Holly. Ottakaa lamppunne ja seuratkaa minua."
Mitään ajattelematta — olin huomannut koko ajatustoiminnan turhaksi tässä käsittämättömien ihmeitten maassa — me teimme työtä käskettyä. Ayesha meni "arkihuoneensa" perälle ja kohotti seinäverhoa, jonka takaa ilmestyivät kapeat alaspäin viettävät portaat. Huomasin heti, että askelmat olivat hyvin kuluneet. Arvelin niiden olleen alkujaan noin seitsemän tuuman korkuisia, mutta nyt niiden korkeus oli keskeltä enintään noin neljä tuumaa. Kaikki muut portaat, joita olin nähnyt näissä luolissa, olivat aivan tasaiset ja sileät, mikä oli luonnollistakin, kun ajatellaan, että niitä käytettiin vain silloin, kun vainajia kannettiin viimeisiin lepokammioihinsa. Päästyäni portaiden alipäähän, minä käännyin katsomaan noita kuluneita askelmia enkä voinut ymmärtää, mikä oli aiheuttanut nuo syvät lovet.
"Ihmetteletkö, kenen jalat ovat kovan kallion kuluttaneet, Hollyseni?" kysyi Ayesha huomattuaan tutkivan katseeni. "Näet siinä minun — minun keveät askeleeni! Minä muistan aivan hyvin, kun nämä portaat olivat tasaiset ja sileät, mutta kahdentuhannen vuoden ajan ja kauemminkin minä olen astellut niitä myöten joka päivä, ja katso, kova kallio on kulunut sandaalini keveästä kosketuksesta!"
En puhunut mitään, mutta minusta ei näyttänyt mikään selvemmin viittaavan tuon salaperäisen olennon satumaiseen ikään ja kouraantuntuvammin todistavan hänen puhuneen totta kuin nuo hänen pehmeiden ja valkoisten jalkojensa kuluttamat kiviportaat. Kuinka monta miljoonaa kertaa hänen olikaan täytynyt kulkea niitä alas ja ylös ennenkuin nuo syvät lovet olivat syntyneet?