Portaat johtivat erääseen käytävään ja muutamia askeleita kuljettuamme me pysähdyimme verhoilla peitetyn oviaukon eteen. Minä huomasin heti ensimmäisellä silmäyksellä, että olin samassa paikassa, jossa olin nähnyt tuon hirvittään näyn valkoisen liekin ääressä. Tunsin verhossa näkyvät kuviot ja koko kohtaus muistui niin elävästi mieleeni, että minä vavahdin kauhusta. Ayesha astui edellä hautakammioon (huone oli hautakammio) ja me seurasimme häntä. Iloitsin siitä, että paikan salaisuus nyt selviäisi, mutta pelkäsin samalla ratkaisua.
VII.
HAUTAKAMMION SALAISUUS.
"Tämä on ollut makuuhuoneeni näinä kahtenatuhantena vuotena", sanoi Ayesha ja ottaen lampun Leon kädestä, hän kohotti sen korkealle päänsä yläpuolelle. Valo sattui lattiassa näkyvään pieneen syvennykseen, jonka yläpuolella olin nähnyt liekin häilyvän, ja kivilavitsalla lepäävään valkoisella vaatteella verhottuun olentoon. Lampun valossa näimme myös toisen kivilavitsan, joka oli kammion vastapäisellä seinällä.
"Tässä", jatkoi Ayesha nojaten kädellään lavitsan reunaan, "minä olen levännyt joka yö vain ohut vaippa ylläni. En ole voinut levätä mukavammin kuin minun puolisoni", hän viittasi toisella lavitsalla lepäävään vainajaan, "makaa tuossa kylmänä kuoleman unta nukkuen. Joka yö olen nukkunut täällä hänen luonaan ja kuten näet on tämä tukeva kallionpaasi noiden portaiden lailla kulunut ohueksi ruumiini kosketuksesta — niin uskollinen minä olen ollut sinulle pitkän unesikin aikana, oi Kallikrates. Ja nyt, rakas, sinä saat nähdä ihmeellisen näyn — olet näkevä itsesi kuolleena — hyvin olen minä hoitanut sinua kaikki nämä vuodet. Oletko valmis, oi Kallikrates?"
Emme vastanneet mitään, vaan katselimme toisiamme säikähtynein silmin, kohtaus kun oli kokonaisuudessaan niin peloittava ja juhlallinen. Ayesha astui askeleen eteenpäin ja tarttui kädellään valkoisen peitteen liepeeseen.
"Älä pelästy", lisäsi Ayesha, "vaikka tämä tuntunee sinusta sangen ihmeelliseltä — jokainen meistä on elänyt maailmassa ennenkin; mikään ei ole uutta auringon alla. Me emme vain tiedä siitä mitään, koska entiset olotilamme eivät voi säilyä muistissamme, ja ruumiimme on muuttunut maaksi, josta se on luotukin, kun kukaan ei ole voinut pelastaa meitä haudan hävityksestä. Mutta näiltä Kôrin kuolleilta oppimani taidon avulla minä olen säilyttänyt sinut tomuksi muuttumasta, että sinun kauneutesi olisi aina silmäini edessä, oi Kallikrates. Olit vain naamio, jonka menneiden aikojen muistot elävöittivät ja katsellessani jäykistyneitä piirteitäsi olet lukemattomat kerrat ilmestynyt sieluni silmäin eteen kauniina ja voimakkaana kuin jokin Olympon jumala."
"Katsele, Kallikrates, kuollutta itseäsi, joka on kahdentuhannen vuoden kuluttua sinussa uudelleen maailmaan syntynyt. Aika ei voi meitä lainkaan muuttaa, olet aivan samanlainen kuin kaksituhatta vuotta sitten, mutta kuoleman armelias uni on saanut meidät täydellisesti unhottamaan entisyytemme, sen kaikki surut ja murheet, jotka meitä muutoin ahdistaisivat elämästä toiseen, kunnes vihdoin tulisimme hulluiksi sanomattomasta epätoivosta. Älä siis pelkää, Kallikrates, kun sinä, joka olet nyt nuori ja voimakas, näet oman itsesi, joka eli ja kuoli niin kauan sitten. Minä käännän elämän kirjassasi vain lehden taaksepäin ja näytän sinulle, mitä sen toiselle puolelle on kirjoitettu."
"Katso!"
Hän vetäisi äkkiä peitteen pois ja valaisi lavitsalla lepäävää vainajaa. Samassa minä kavahdin kauhistuneena takaisin, sillä kivipaadella minun edessäni lepäsi, elleivät silmäni erehtyneet, Leo Vincey kylmänä ja kankeana häikäisevän valkoinen liinainen vaippa yllään. Ahtaissa rajoissa toimivat ajatuksemme eivät voineet käsittää Ayeshan selityksiä ja vaikka hän koetti saada ne mahdollisimman helppotajuisiksi, niin jouduin heti ymmälle nähdessäni tämän yllättävän ja peloittavan näyn. Minä tuijotin elävää Leoa ja minä katselin kiinteästi kuollutta, mutta en voinut huomata heissä mitään eroa; paadella lepäävä ruumis näytti ehkä hiukan vanhemmalta. Pienimpiä yksityiskohtia myöten he olivat yhtäläiset; kuolleella oli Leon kultakiharainen tukkakin, jolla oli huomattavin osa Leon poikkeuksellisessa kauneudessa. Olin myöskin näkevinäni kuolleen kasvoilla aivan saman ilmeen, jonka olin välistä huomannut Leon kasvoilla, kun hän nukkui oikein sikeästi. Minun täytyy sanoa, etten ole milloinkaan nähnyt kaksoisiakaan, jotka olisivat olleet niin yhdennäköiset kuin nuo molemmat, elävä ja kuollut.