Käännyin katsomaan, miten näky oli vaikuttanut Leoon. Hän seisoi paikallaan kuin ukkosen lyömänä ja tuijotti rävähtämättä vainajaan lavitsalla. Sitten hän huudahti äkkiä:
"Peitä hänet jälleen ja vie minut täältä."
"Ei, odota hiukan, Kallikrates", sanoi Ayesha, joka seisoi lavitsan pääpuolessa pitäen lamppua korkealla päänsä yläpuolella. Hän oli kaunis kuin jumalatar ja seisoessaan siinä valkoisen vainajan vieressä hän muistutti kaikkitietävää Sibyllaa, jonka vakaumuksella lausuttujen sanojen mukaansatempaavaa juhlallisuutta ja syvää sisältöä minä en valitettavasti kykene saamaan esiin.
"Odota; minä tahdon näyttää sinulle jotakin, ettei rikoksestani olisi mitään sinulta salassa. Minä pyydän sinua, oi Holly, paljasta kuolleen Kallikrateksen rinta, sillä herrani ehkä pelkää koskea häneen."
Vapisevin käsin minä täytin hänen pyyntönsä, sillä minusta tuntui pyhyyden loukkaukselta koskea vieressäni seisovan elävän miehen kuoleman unta nukkuvaan kaksoisolioon. Liinainen vaippa oli pian avattu ja vainajan leveässä rinnassa aivan sydämen kohdalla näkyi haava, joka oli ilmeisesti keihään iskun aiheuttama.
"Näet haavan, Kallikrates", sanoi Ayesha. "Tiedä siis, että minä sinut surmasin paikassa, jossa elämän iäinen tuli palaa, sentähden, että sinä rakastit egyptiläistä Amenartasta etkä luopunut hänestä. Häntä minä en voinut surmata niinkuin surmasin äsken tuon tytön, sillä hän oli vertaiseni tiedoissa ja taidoissa ja minä pelkäsin häntä. Äkkipikaisuudessani minä silloin tapoin sinut ja kaikki nämä vuodet minä olen kyynelin surrut kuolemaasi ja odottanut paluutasi. Nyt sinä olet tullut eikä välillämme ole ketään, joka voisi meidät jälleen toisistamme erottaa, ja nyt minä lahjoitan sinulle elämän kuoleman asemesta — en kuolemattomuutta, sillä sitä ei voi kukaan antaa, mutta tuhansia vuosia kestävän elämän ja nuoruuden, joita ennenkuulumaton loisto, kunnia, valta ja kaikki, mikä on hyvää ja kaunista, seuraavat. Vielä yksi asia, ja sitten saat levätä ja valmistautua uuden syntymisesi hetkeä varten. Sinä näet tämän ruumiin, joka oli muinoin omasi. Kaikki nämä vuosisadat se on ollut ainoa seurani ja lohdutukseni, mutta nyt minä en enää tarvitse sitä, sillä olethan nyt elävänä luonani; se vain herättäisi muistoja, jotka tahdon niin mielelläni unhottaa. Muuttukoon se siis tomuksi."
"Katso! Minä olen valmistautunut tätä onnen hetkeä varten!" ja mennen toisen lavitsan luo, joka hänen sanojensa mukaan oli ollut hänen vuoteensa, hän otti sen alta suuren kaksikorvaisen lasitetun maljakon, jonka suu oli suljettu rakolla. Hän aukaisi sen ja suudeltuaan keveästi vainajan valkoista otsaa hän pirskoitti maljakon sisällyksen ruumiin päälle ja kaatoi lopun tämän päähän ja rinnalle varoen samalla huolellisesti, ettei pisaraakaan osunut meihin tahi häneen itseensä. Kuollut peittyi heti sankkaan höyrypilveen, joka esti meitä näkemästä, miten tuo hävittävä neste teki tehtävänsä. Kuulimme ankaraa sähinää ja räsähtelyä, mikä kuitenkin taukosi pian, ja parin minuutin kuluttua oli höyrypilvikin haihtunut olemattomiin. Kuulostanee ihmeelliseltä kun sanon, että lavitsalla, jolla muinaisen Kallikrateksen maalliset jäännökset olivat levänneet vuosituhansia, oli nyt vain pari kourallista valkoista tuhkaa. Niin oli kuitenkin asian laita. Kiveenkin oli tuo väkevä neste syövyttänyt syviä lovia. Ayesha kumartui ja kooten käteensä kourallisen tuhkaa hän heitti sen ilmaan ja lausui samassa tyynen juhlallisesti:
"Tomu tomuksi! Kallikrates on kuollut ja syntynyt uudelleen!"
Tuhka leijaili hitaasti kivipermannolle ja me katsoimme ääneti sen putoamista kykenemättä sanomaan mitään.
"Jättäkää nyt minut", sanoi hän, "ja nukkukaa, jos voitte, ystäväiseni. Minun täytyy valvoa ja ajatella, sillä huomen-illalla me lähdemme matkalle ja siitä on kauan, kun viimeksi kuljin polkua, jota meidän on seurattava."