Poistuimme kumartaen ja tultuamme omaan käytäväämme minä kurkistin Jobin makuukammioon nähdäkseni, miten hän jaksoi, sillä hän oli poistunut seurastamme juuri vähää ennen kuin tapasimme onnettoman Ustane-raukan. Amahaggerien juhla oli järkyttänyt hänen mielensä kokonaan. Hän nukkui rauhallisesti kuten ihminen, jolla on hyvä omatunto, ja minä iloitsin, ettei hänen ollut tarvinnut olla näkemässä tämän kaamean päivän viimeisiä tapauksia. Menimme sitten omaan huoneeseemme ja siellä Leo-paran suru ja epätoivo pääsivät vihdoinkin valloilleen. Katseltuaan omaa kuoleman jäykistämää kuvaansa hän oli ollut kuin jonkinlaisessa tylsyyden tilassa, mutta nyt kun hän ei ollut enää tuon peloittavan Ayeshan läheisyydessä, laukesi päivän mieltä järkyttävien tapahtumien aiheuttama mielenjännitys. Erittäinkin oli hänen surunsa ja epätoivonsa Ustanen kaamean kuoleman takia tärisyttävä. Hän kirosi itsensä — kirosi hetken, jolloin hän oli ensimmäisen kerran nähnyt ruukunpalasen kirjoituksen, jonka todenperäisyys oli tullut niin kummallisesti todistetuksi, ja hän kirosi katkerasti oman heikkoutensa. Ayeshaa hän ei tohtinut kirota, sillä kukapa olisi tohtinut puhua pahaa naisesta, joka saattoi meidän tietämättämme milloin hyvänsä seurata puuhiamme.
"Mitä minä nyt teen, vanha veikko?" valitti hän kätkien kasvonsa olkapäätäni vasten. "Ustane murhattiin silmäini edessä — eipä sillä, että olisin voinut sitä estää, mutta viiden minuutin kuluttua minä jo suutelin hänen murhaajaansa hänen ruumiinsa ääressä. Minä olen kurja roisto enkä kykene vastustamaan tuota" (tässä hänen äänensä aleni kuiskaukseksi) "tuota kauheata velhotarta. Minä tiedän huomenna jälleen suutelevani häntä; tiedän olevani iankaikkisesti hänen vallassaan ja vaikka en näkisi häntä enää milloinkaan, niin en voisi ajatella ketään toista koko elinaikanani. Häntä minun täytyy seurata kuin neulan magneettia ja minun olisi nyt mahdotonta lähteä täältä, vaikka voisinkin. Minä en voi jättää häntä — jalkani pettäisivät, mutta käsityskykyni on vielä niin selvä, että tiedän sisimmässäni vihaavani ja inhoavani häntä — ainakin luulen niin. Kaikki on niin kauheata! Entä tuo — tuo kuollut! Minä se olin! Voiko tätä kukaan käsittää? Minä olen myyty mies, vanha veikko, ja 'Hän-jota-täytyy-totella' ottaa sieluni suosionsa maksuksi!"
Silloin kerroin hänelle ensimmäisen kerran, että minun laitani oli aivan yhtä huonosti, ja epätoivostaan huolimatta hän sanoi tuntevansa syvää sääliä minua kohtaan. Hän käsitti ehkä, ettei hänen tarvinnut pelätä kilpailua ja olla mustasukkainen niin kauan kuin hän oli kuningattaren suosiossa. Minä ehdotin, että koettaisimme paeta, mutta me ymmärsimme heti sen olevan mahdotonta. Ja ollakseni täysin rehellinen minun täytyy sanoa, etten luullut meidän kummankaan suostuvan lähtemään Ayeshan luota, vaikka olisimme jollakin yliluonnollisella keinolla voineet silmänräpäyksessä siirtyä näistä synkistä luolista hauskaan kotiimme Cambridgeen. Olimme kuin perhoset, jotka väkistenkin pyrkivät tuhoavaan tuleen, tahi kuin opiumin käyttäjät, jotka selvillä ollessaan hyvin tietävät menettelynsä vaaran, mutta eivät kuitenkaan suostuisi millään ehdolla luopumaan turmiollisesta tavastaan.
Ei kukaan mies, joka olisi nähnyt Ayeshan ilman huntua, kuullut hänen sointuvan äänensä ja saanut tuta hänen sanojensa syvää viisautta, olisi vapaaehtoisesti luopunut kaikkien maailman huvitustenkaan hinnalla nautinnosta olla hänen läheisyydessään. Leon tilanteen voin sitä suuremmallakin syyllä ymmärtää, kun tuo salaperäinen olento selitti hänen olevan kauan kaivatun lemmittynsä, jota hän todisti rakastaneensa ja parituhatta vuotta.
Hän oli epäilemättä rikollinen luonne ja oli murhannut Ustanen vain sentähden, että tämä oli hänen tiellänsä, mutta hän oli samalla hyvin uskollinen, ja luonnon lakien mukaan mies unhottaa pian naisen rikokset — etenkin kun nainen on kaunis ja on tehnyt rikoksensa rakkaudesta häneen.
Oliko sitäpaitsi konsanaan kellekään tarjoutunut sellaista tilaisuutta kuin Leolle nyt? On kyllä totta, että liittyessään tuohon peloittavaan naiseen Leo joutuisi tämän salaperäisen olennon huonon vaikutuksen alaiseksi, mutta samoin voisi hänen käydä missä naimiskaupassa hyvänsä. Hänelle tarjottiin kuolemattomuutta ja ikuista nuoruutta, ennenkuulumatonta kauneutta, kunniaa, valtaa, verratonta viisautta ja kaikkien luonnon salaisuuksien tietoa, joten minä en ihmettele ollenkaan, ettei hän myöntynyt pakenemaan ihmeellisen onnensa ulottuvilta. Vaikka hän oli mitä suurimmassa epätoivossa ja katui katkerasti käytöstään kuten jokainen kunnon mies olisi tehnyt, ei hän voinut kuitenkaan hyväksyä ehdotustani.
Minun mielestäni hän olisikin ollut hullu, jos hän olisi sen tehnyt. Pyydän samalla, että tätä mielipidettäni arvostellaan asianhaarojen mukaan. Vielä tänäkin päivänä minä muistelen kaiholla Ayeshaa ja ennemmin olisin ollut vain yhden lyhyen viikon hänen rakastettunsa kuin koko elinaikani jonkun toisen naisen, kuinka ihanan hyvänsä. Tahdonpa vielä lisätä, että jos joku heikkouskoinen, joka epäilee sanojani tahi pitää minua kaistapäisenä, olisi nähnyt vilahdukseltakaan Ayeshan ihanat kasvot, hän olisi nyt varmasti samaa mieltä kanssani. Olen puhunut vain miehistä. Meidän ei oltu suotu kuulla kenenkään naisen mielipidettä Ayeshasta, mutta minä olen melkein varma, että hän olisi suhtautunut kuningattareemme sangen kylmästi, ilmaissut vastenmielisyytensä enemmän tahi vähemmän loukkaavasti ja aiheuttanut oman tuhonsa.
Kolmatta tuntia me istuimme Leon kanssa ja juttelimme pelästyneinä ja perinpohjin järkytettyinä ihmeellisistä tapahtumista, joiden pyörteeseen olimme nyt joutuneet. Kaikki oli kuin kummaa unta ja kuitenkin totta. Kuka olisi voinut uskoa ruukunpalasen kirjoituksen olevan sittenkin totta ja että meidän piti joutua todistamaan sen todenperäisyys tapaamalla hänet, jota oli etsittävä, kärsivällisesti odottamassa tulevamme Kôrin hautakammioihin? Kuka olisi voinut ajatella, että tuo salaperäinen nainen tuntisi Leossa, kuten hän uskoi, miehen, jota hän oli odottanut vuosisadasta toiseen ja jonka aikaisemman maallisen majan hän oli tähän iltaan saakka luonaan säilyttänyt? Mutta niin kuitenkin oli. Kaiken sen nojalla, mitä olimme nähneet, oli meidän vaikea selvästi ajattelevina miehinä enää epäillä kertomuksen totuutta ja syvästi tuntien inhimillisen tiedon ahtaat rajat ja ylimielisen varmuuden, jolla se kieltää kaiken sellaisen olemassaolon, jota ei kokemuksesta tunneta, me menimme vihdoinkin levolle jättäytyen kohtalon huomaan, joka oli näin suonut meidän paljastaa inhimillisen tietämättömyyden, antaen meidän joko itsellemme hyväksi tahi pahaksi nähdä vilahdukselta elämän tuntemattomia ja ihmeellisiä mahdollisuuksia.