"No mutta, Job", sanoin minä vakavasti, "nythän sinä puhut vallan joutavia. Olethan typerä, kun kiusaat itseäsi tuommoisilla päähänpistoilla. Tosin olemme kokeneet yhtä ja toista tässä omituisessa maassa, mutta toivoakseni me kyllä lopultakin selviydymme onnellisesti kaikista vaikeuksista."
"Minä en puhu joutavia, herra", sanoi Job vakaumuksella, joka vaikutti minuun kiusallisesti. "Minä tunnen olevani mennyttä miestä ja tuo tunne on sangen kummallinen, herra, sillä en voi olla ajattelematta, minkälainen loppuni oikein mahtaa olla. Teidänkin selkäänne karmisivat kylmät väreet, jos syödessänne alkaisitte pelätä ruoan olleen myrkytettyä tahi jos näissä synkissä käytävissä kulkeissanne odottaisitte veitsen äkkiä välähtävän. Olen pahoillani, että puhuin usein pahaa tuosta tyttö-raukasta, jonka piti niin äkkiä kuolla, vaikka en voinutkaan hyväksyä hänen avioliittoaan, joka oli käynyt mielestäni aivan liian sukkelaan ollakseen pysyväinen. Hartain toivoni on, herra", ja Job parka kalpeni tätä sanoessaan, "etten suinkaan joutuisi tuon hehkuvan ruukun uhriksi."
"Mitä joutavia", keskeytin minä vihaisesti.
"Aivan oikein, herra", sanoi Job, "minun ei suinkaan sovi väitellä kanssanne, mutta jos sattumalta lähdette jonnekin, niin olisin sangen kiitollinen, jos saisin tulla mukaanne. Ystävällisiä kasvoja katsellen en nimittäin pelkäisi vähääkään viimeisen hetkeni tullessa; se ikäänkuin auttaisi minut kuoleman kynnyksen yli. Nyt minä menen hakemaan aamiaisenne, herra", ja tuo kunnon Job poistui huoneesta minun jäädessä raskain mielin miettimään tulevaisuuttamme. Olin syvästi kiintynyt Job-vanhukseen, joka oli parhaimpia ja rehellisimpiä ihmisiä, mitä milloinkaan olen tavannut. Hän oli oikeastaan enemmän ystäväni kuin palvelijani ja ajatus, että hänelle voisi tapahtua jotakin, nosti karvaan palan kurkkuuni. Hänen puheistaan oli käynyt selville, että hän uskoi varmasti jonkin onnettomuuden kohtaavan häntä, ja vaikka hänen pelkonsa näytti olevan aivan aiheeton — synkkä ja omituinen ympäristö sekä viime päivien kaameat tapahtumat olivat luultavasti sen ainoat todelliset syyt — niin sydäntäni kouristi kuitenkin häntä ajatellessani. Onhan tunnettua, että ihmisen voi välistä vallata selittämätön pelko ja synkät aavistukset, jotka kylmästi harkiten tuntuvat aivan aiheettomilta. Samassa aamiainen saapuikin ja sen mukana Leo, joka oli ollut kävelemässä luolan ulkopuolella — päätään selvittelemässä, kuten hän sanoi. Olin hyvin iloinen hänen tulostaan, sillä synkät mietteeni haihtuivat ainakin hetkeksi. Aamiaisen jälkeen me lähdimme kävelylle ja näimme erään amahaggerin kylvävän pientä peltotilkkua, mikä kävi aivan raamatun kertomuksissa kuvattuun tapaan. Miehellä oli vyöllään vuohennahasta tehty pussi, josta hän viskeli jyvät peltoon astellen verkkaisesti edestakaisin. Oli oikein mieltä rauhoittavaa nähdä jonkun tämän maan julman asukkaan puuhailevan touonteon kotoisissa askareissa ja me katselimmekin kotvan ajan tuota kylväjää.
Palatessamme kohtasimme Billalin, joka ilmoitti, että "Hän-jota-täytyy-totella" suvaitsi tahtoa puhutella meitä ja me noudatimmekin heti kutsua hieman pelokkain mielin. Ayesha oli niin salaperäinen ja ihmeellinen. Hänen tuttavallisuutensa saattoi sytyttää ja sytyttikin intohimojen palon, mutta pelkoa ja kunnioitusta häntä kohtaan se ei totisesti karkoittanut.
Mykät palvelijat veivät meidät sisään kuten aina ja heidän mentyään Ayesha riisui huntunsa. Huolimatta sieluntuskastaan eilenillalla Leo syleili häntä paljon kiihkeämmin ja tulisemmin kuin hänen oikeastaan olisi tarvinnut.
"Ihmetteletkö, Kallikratekseni", sanoi Ayesha hyväillen hänen kultaisia kutrejaan ja katsoen häntä hellästi silmiin, "kun tiedät minun olevan kokonaan sinun omasi? Mutta ensin täytyy sinun tulla minun kaltaisekseni, ei kuolemattomaksi, sillä sitä minä en ole, mutta niin kestäväksi ja karaistuksi ajan hirvittäviä voimia vastaan, että sen nuolet kilpistyvät sinusta kuin auringon säteet virran kalvosta. Sinä olet vielä aivan erilainen kuin minä etkä voisi kauan kestää kirkkauttani, joka voisi sinut tuhotakin. Katsele vain minua hiukan pitempään, niin silmiäsi alkaa pakottaa ja päätäsi huimata, ja sentähden minä peitänkin heti kasvoni" — mitä hän ei kuitenkaan ohimennen sanoen tehnyt —. "Sinua ei panna silti kovemmalle koetukselle kuin kestät, rakkaani, sillä jo tänä iltana tuntia ennen auringon laskua me lähdemme matkalle ja huomen illalla, jos kaikki käy onnellisesti ja minä en ole unhottanut tietä — mikä olisi hirveätä — me olemme perillä. Siellä sinun on kylvettävä elämän tulen liekeissä, joiden syleilystä tulet kirkastettuna ja kauniimpana kuin kukaan ennen sinua, ja silloin, Kallikrates, sinä saat sanoa minua vaimoksesi ja minä tahdon olla sinun nöyrin palvelijasi!"
Leo mutisi jotakin, minä en tiedä mitä, vastaukseksi tähän hämmästyttävään tiedonantoon ja nauraen hänen hämmennykselleen Ayesha jatkoi:
"Ja sinä myöskin, oi Holly; sinullekin minä tahdon antaa tämän lahjan ja tehdä sinut todellakin iäti viheriöitseväksi puuksi, sillä minä olen mielistynyt sinuun, Holly. Sinä et ole yhtä hupsu kuin useimmat ihmislapset ja vaikka sinun tietosi ja taitosi ovat vain vanhanaikaista lorua, niin sinä et ole kuitenkaan unhottanut taitoa sanoa kauniita kohteliaisuuksia ja käyttäytyä kaikin puolin miellyttävästi."
"Kas vain sinua, vanha veikko", kuiskasi Leo hymyillen, mikä muistutti hänen entistä hilpeyttään, "oletko sinä todellakin sanonut kohteliaisuuksia? Sitäpä en olisi ikänä sinusta uskonut!"