"Minä kiitän sinua, oi Ayesha!" lausuin minä mahdollisimman arvokkaasti; "mutta lahjastasi minä en huoli. Vaikka maailmassa olisikin paikka, josta sinä puhut, ja vaikka tuossa kummallisessa paikassa palaisikin tuli, joka voi karkoittaa kuoleman, kun hän saapuu meitä hakemaan, niin minä en sittenkään tahtoisi koetella sen voimaa. Tämä maailma ei ole mielestäni ollut niin suloinen, oi Ayesha, että haluaisin jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi. Ei; maailma on kovasydäminen äiti, jolla on vain kiviä antaa lapsilleen päivittäiseksi ravinnoksi. Kiviä syötäväksi, karvasta vettä juotavaksi ja lyöntejä hellyyden asemesta. Kuka jaksaisi sitä iäti kestää? Kuka tahtoisi iät päivät kantaa menneiden surujen ja onnettomuuksien muistojen raskasta taakkaa, katsella lähimmäisensä kärsimyksiä voimatta niitä lieventää ja oppia maailman kaiken viisauden, joka ei kuitenkaan suo mitään lohtua? Kovaa on myöskin kuolla, kun ei kukaan voi meille kertoa, mitä on kuoleman esiripun tuolla puolen. Me hemmoitellut olennot pelkäämme kaikkea tuntematonta. Mutta vieläkin kovempaa olisi minun mielestäni elää iäti täällä jonkun tuskallisen muiston kalvaessa sydäntä näkymättömän käärmeen lailla. Olisin kuin puu, jonka lehdet olisivat iäti viheriät, mutta joka olisi sisältä laho ja madon syömä."
"Ajattelehan kuitenkin, Holly", sanoi hän, "pitkä ikä, voima ja kauneushan merkitsevät valtaa ja kunniaa ja kaikkea, mikä on arvokasta ihmisten mielestä."
"Mitä ovat sitten, oi kuningatar, nuo kaikki, jotka ovat ihmisten mielestä kallisarvoiset?" vastasin minä. "Vain vaahtokuplia, eikö niin? Eikö kunnianhimo ole kuin loppumattomat portaat, joiden huippua on mahdoton saavuttaa? Kuta ylemmäksi päästään sitä korkeammalle pyritään eikä ihmisellä ole sitten enää ainoatakaan levon hetkeä. Rikkaudenkin suoma yltäkylläisyys alkaa viimein kyllästyttää ja inhoittaa voimatta hankkia tunninkaan kestävää todellista onnea. Onko viisaudella mitään rajaa, jonka voisimme toivoa saavuttavamme? Eikö mitä! Kuta enemmän me opimme, sitä selvemmin huomaamme oman tietämättömyytemme. Eläisimmepä vaikka kymmenenkintuhatta vuotta, niin voisimmeko toivoa saavamme selville aurinkojen ja avaruuksien salaisuudet ja käsittää, kuka on pannut tähdet taivaalle ratojaan kiertämään? Eikö viisautemme olisi kuin kalvava nälkä, joka pitäisi meidät alati tietoisina henkemme tyydyttämättömästä tiedonhimosta? Eikö se olisi kuin tuo kirkkaasti palava lamppu, joka ei kuitenkaan voi karkoittaa pimeyttä tästä huoneesta? Mitä me siis voittaisimme ikämme äärettömällä pituudella?"
"Oi Hollyseni, onhan olemassa rakkaus — rakkaus, joka kaunistaa kaiken ja tekee jumalalliseksi tomunkin, jota me jaloillamme poljemme. Rakkaus kirkastaa elämämme, joka kuluu silloin vuodesta toiseen nopeasti kuin ihanin unelma; se on kuin ihmeellinen sävel, joka kohottaa kuulijan sydämen kuin kotkan siivillä korkealle maailman turmeluksen ja saastan yläpuolelle."
"Voihan niin olla", vastasin minä, "mutta jos rakkautemme olisikin onneton — mitenkäs sitten? Ei, oi Ayesha, minä tahdon elää vain määrätyn aikani, vanhentua sukupolveni mukana, kuolla ja unohtua, sillä kuolemattomuus, jonka minä toivon periväni ja jonka varmasti tiedänkin saavani, on iankaikkinen siihen vähään verraten, jonka sinä ehkä voit antaa. Tuon kuolemattomuuden saavutettuani, jonka uskoni minulle takaa, minä olen sitäpaitsi vapaa kaikista kahleista, jotka täällä henkeni sitovat. Sillä niin kauan kuin lihassa vaellamme, meitä surun ja murheen skorpioonit ahdistavat, mutta kun siitä vapaudumme, niin henkemme on sädehtivä puhtaana ikuisen hyvän kirkkaudessa."
"Katseesi kiitää korkealle", naurahti Ayesha, "ja sinä puhut selvästi ja täsmällisesti. Kuitenkin sinä puhuit äsken tuosta tuntemattomasta, joka on kuoleman esiripun tuolla puolen. Mutta uskon silmillä ja mielikuvituksesi värillisillä silmälaseilla sinä ehkä luulet näkeväsi tuon tulevaisen kirkkauden. Haudantakaisen elämän kuvaukset, joita ihmiset ovat sommitelleet uskonsa ja mielikuvituksensa avulla, ovat todellakin kummallisia, ja omituisinta on, että tästä asiasta on niin monenlaisia toisistaan jyrkästikin eroavia käsityskantoja. Voisin kertoa sinulle — mutta mitäpä se hyödyttäisi — miksi riistäisin hullulta hänen leikkikalunsa? En tahdo vaikuttaa mielipiteisiisi, oi Holly, ja minä toivon, ettet vanhuudessasi joutuisi katkeran katumuksen valtaan, kun hylkäsit kerran kuninkaallisen lahjani. Mutta niinhän on aina ollut; ihminen ei ole milloinkaan siihen tyytyväinen, jonka hän voi omin käsin poimia. Vaikka lamppu riittäisi valaisemaan hänen tiensä pimeydessä, niin hän iskisi sen säpäleiksi sentähden, ettei se ole tähti. Onni leijailee askeleen hänen edellään kuten yöllinen virvatuli suon pinnalla ja hänen täytyy tavoittaa tuo tuli, onnen tähti käteensä saada! Kauneus ei ole hänestä mitään, koska maailmassa saattaisi olla vieläkin kauniimpaa; valta ei merkitse mitään, sillä toiset voisivat ehkä voittaa hänet, ja kunnia ja kuuluisuus eivät ole liioin mitään, koska maailmassa on kuuluisampia ihmisiä kuin hän. Minä toistan vain mitä itse äsken sanoit. Sinä unelmoit voivasi poimia tähden, mitä minä en kuitenkaan usko, ja minun mielestäni sinä olet hullu, Hollyseni, hylätessäsi lampun."
Tähän minä en vastannut mitään, sillä minä en voinut — etenkin Leon läsnäollessa — sanoa hänelle, että siitä hetkestä alkaen, jolloin näin ensi kerran hänen ihanat kasvonsa, ne olivat alati minun silmäini edessä, enkä siis tahtonut pidentää elämää, jonka hänen häviämätön muistonsa ja onneton rakkauteni auttamattomasti katkeroittaisivat. Niin oli jo silloin ja samoin on vielä tälläkin hetkellä.
"Mutta sanohan, Kallikrates", jatkoi Ayesha muuttaen ääntään ja puheenaihetta, "mistä johtui, että lähdit etsimään minua täältä? Eilen illalla sinä sanoit, että tuo Kallikrates — jonka näit — oli sinun esi-isäsi. Onko se totta? Kerro nyt minulle kaikki — äläkä suinkaan liioittele?"
Siten pakotettuna Leo kertoi hänelle koko tuon ihmeellisen kertomuksen hopealippaasta ja ruukunpalasen kirjoituksesta, joka oli hänen kantaäitinsä, egyptiläisen prinsessan Amenartaksen kirjoittama ja joka oli tämän matkueen aiheuttanut. Ayesha kuunteli mielenkiinnolla ja kun Leo oli lopettanut, hän sanoi minulle:
"Enkö sanonut sinulle eräänä päivänä, oi Holly, kun keskustelimme hyvästä ja pahasta — silloin kuin rakas Kallikratekseni oli niin sairas — että hyvä saattaa kääntyä pahaksi ja paha hyväksi? Kylväjä ei tiedä, minkälaisen sadon hän saapi, eikä lyöjä tiedä, mihin hänen iskunsa lopultakin sattuu. Nyt näet: tämä Amenartas, tämä Niilin kuninkaallinen tytär, joka vihasi minua ja jota minä vieläkin vihaan, koska hän tavallaan voitti minut, on nyt johdattanut rakkaani suoraan minun syliini. Pahaa hän minulle tahtoi ja kylvön hän kylvi, josta minun piti ohdakkeita korjata, mutta katso, hän on antanut minulle enemmän kuin koko maailma olisi voinut antaa. Tätä sinun on vaikea sovittaa hyvän ja pahan ympyrääsi, vai mitä, Hollyseni?"