"Hän käski siis poikansa surmata minut", jatkoi Ayesha oltuaan hetkisen vaiti, "koska minä tapoin hänen isänsä. Ja nyt sinä, minun Kallikratekseni, olet tuo isä ja samalla myös hänen poikansa; tahdotko siis kostaa minulle rikokseni sinua ja kantaäitiäsi vastaan, oi Kallikrates? Katso", ja hän luisui polvilleen paljastaen norsunluunvalkoisen rintansa — "katso, tässä sykkii sydämeni ja vyössäsi on veitsi, pitkä ja terävä, joka on juuri sopiva iskettäväksi erehtyväisen naisen sydämeen. Anna sen välähtää ja kosta! Iske, mutta iske niin, että voit olla tekoosi tyytyväinen ja olla onnellinen, kun olet kostanut vääryyden ja täyttänyt sinulle muinoin annetun tehtävän."
Leo katsahti häneen ja ojentaen kätensä nosti hänet seisoalleen.
"Nouse, Ayesha", sanoi hän surullisesti. "Sinähän tiedät, etten voi sinua surmata, en hänenkään kuolemansa kostoksi, jonka eilen illalla murhasit. Minä olen orjasi ja kokonaan sinun vallassasi. Kuinka voisin tehdä sinulle mitään pahaa — ennen surmaisin itseni."
"Sinähän jo melkein rakastat minua, Kallikrates", sanoi Ayesha hymyillen. "Kerropas nyt minulle jotakin omasta maastasi — mahtava kansa, vai kuinka? Ehkä Rooman kaltainen valtakunta? Tahdot varmaankin palata sinne, mikä onkin hyvä, sillä minun tarkoitukseni ei ole suinkaan, että sinun pitäisi jäädä asumaan tänne Kôrin luoliin. Ei, me lähdemme täältä heti kun olet tullut minun kaltaisekseni — älä pelkää, etten löytäisi tietä — ja asetumme Englantiisi asumaan ja elämme niinkuin meidän pitääkin. Kaksituhatta vuotta minä olen odottanut päivää, jolloin viimeisen kerran näkisin nämä kirotut luolat ja tämän synkän näköisen kansan. Tuo hetki on pian käsissä ja minä olen onnellinen kuin lapsi, joka sydän riemusta sykkien odottaa juhlapäivää. Sitten hallitset sinä, Kallikrates, tuota Englantia ja —"
"Mutta meillä on kuningas", keskeytti Leo nopeasti.
"Se ei merkitse mitään", sanoi Ayesha; "hänet voidaan kukistaa."
Tässä pääsi meiltä molemmilta närkästyksen huudahdus ja me selitimme, että yhtä hyvin me voisimme ajatella oman itsemme kukistamista.
"Tämäpä on omituista", sanoi Ayesha kummastuneena; "kuningas, joka on kansansa rakastama. Maailma on varmaankin suuresti muuttunut sillä aikaa kuin minä olen Kôrin luolissa asunut."
Me selitimme silloin, että muutos oli tapahtunut hallitsijoissa. Kuningasta, jonka alamaisia me olimme, rakastivat ja kunnioittivat kaikki hänen laajan valtakuntansa oikein ajattelevat asukkaat. Sanoimme hänelle myös samalla todellisen vallan olevan maassamme kansan käsissä ja että maamme oppimaton ja alhaisemmalla sivistyskannalla oleva väestö oikeastaan hallitsi koko maata äänestyksellä valitun eduskunnan välityksellä.
"Siis demokratia", sanoi Ayesha — "silloin teillä on varmasti joku tyrannikin, sillä minä olen huomannut, että demokraattisissa valtioissa, joissa ei itsekään tiedetä, mihin oikeastaan pyritään, asetetaan tavallisesti ohjaksiin henkilö, jota sitten kaikki kunnioittaen kumartavat."