"Oletteko siis valmiit lähtemään näkemään suuria ja ihmeellisiä asioita?" kysyi hän.
"Olemme", vastasin minä, "vaikka omasta puolestani vieläkin epäilen, oi Ayesha."
"Hollyseni", sanoi hän, "sinä olet totisesti noiden vanhojen juutalaisten kaltainen — minua harmittaa vieläkin, kun heitä ajattelen — jotka epäilivät kaikkea, mitä he eivät tunteneet. Mutta sittenpähän saat nähdä; ellei kuvastimeni erehdy", hän viittasi kivimaljakkoon, jossa vesi kristallikirkkaana päilyi, "niin tie on samassa kunnossa kuin muinoinkin. Lähtekäämme siis matkalle uutta elämää alkamaan, jonka loppu on kaikille tuntematon."
"Kaikille", toistin minä ääneni kajahtaessa synkästi kammion korkeassa katossa, ja suuren keskusluolan läpi kulkien me astuimme ulkoilmaan. Luolan suulla oli kantotuoli ja kuusi mykkää kantajaa, joiden joukossa näin ilokseni vanhan ystäväni, Billalin, josta olin alkanut pitää yhä enemmän. Syistä, joita en käy tässä lähemmin selittämään, oli meidän Ayeshan mielestä parasta kulkea jalkaisin, mikä olikin hyvin meidän mieleemme oleskeltuamme siksikin kauan noissa synkissä luolissa, jotka olivat kylläkin sopivat vainajien asunnoiksi ja säilyttivät asukkaansa hyvin, mutta vaikuttivat hiukan mieltä masentavasti meidän kaltaisiin eläviin ihmisiin. Sisäänkäytävän edessä oleva koroke, jolta olimme katselleet tuota kaameata tanssinäytäntöä, oli nyt joko sattumalta tahi Ayeshan määräyksestä aivan autio. Ketään ei näkynyt ja minä luulen, että matkastamme tiesivät vain nuo mykät palvelijat, jotka kyllä osasivat pitää näkemänsä omina tietoinaan.
Noin viiden minuutin kuluttua me olimme jo matkalla kohtisuoraan tuon hedelmällisen tasangon tahi muinaisen järven pohjan poikki, joka aukeni eteemme kuin viheriä smaragdi pilviä tavoittelevan vuorenharjanteen muodostamassa kehyksessä. Meillä oli jälleen mainio tilaisuus ihmetellä tätä merkillistä paikkaa, johon Kôrin muinainen kansa oli pääkaupunkinsa rakentanut, työn paljoutta, minkä he olivat suorittaneet ja kaupungin perustajien nerokkuutta ja suurenmoista insinööritaitoa, joka oli ollut tarpeen tuon suunnattoman järven kuivaamisessa. Tällä suurtyöllä ei ole minun mielestäni vertaistaan maailmassa. Ei Suezin kanavakaan eikä Montdenisin tunnelikaan voi kilpailla sen kanssa aatteen valtavuudessa ja suurenmoisessa toteuttamisessa.
Illan leppoisa viileys, joka näytti korvaavan tuulen, jota ei milloinkaan tuntunut Kôrin lavealla tasangolla sitä ympäröivän pilvenkorkuisen vuorenharjanteen tähden, virkisti meitä sanomattomasti ja noin puoli tuntia kuljettuamme me näimme selvästi matalahkon vallituksen, jonka sisäpuolella Billali sanoi tuon suuren kaupungin raunioiden olevan. Babyloniin, Thebeen ja muihin vanhan ajan kuuluisimpiin kaupunkeihin verraten ei muinainen Kôr ollut niin erittäin suuri, sen pinta-ala oli ehkä noin kaksitoista neliöpenikulmaa tahi hiukan enemmän ja ympärysmuurikin oli ollut vain noin neljänkymmenen jalan korkuinen, ennenkuin se oli vähitellen sortunut raunioiksi. Muurin mataluus johtui kai siitä, ettei Kôrin asukasten tarvinnut pelätä vihollisen hyökkäyksiä, sillä heitä suojeli linnoitus, jonka vertaista ei toista ole, ja sentähden oli muuri luultavasti rakennettukin vain kansalaissotien varalta. Se oli yhtä leveä kuin korkeakin ja tehty kokonaisuudessaan säännöllisistä kivilohkareista, jotka oli luultavasti louhittu noista lukemattomista luolista. Noin kuudenkymmenen jalan levyinen vallihauta ympäröi koko kaupungin ja muutamissa kohdin se oli vieläkin täynnä vettä. Noin kymmentä minuuttia ennen kuin aurinko katosi vuorten taakse me saavuimme vallihaudalle, jonka yli kapusimme suuria, leveän sillan jäännöksiltä näyttäviä kivilohkareita myöten. Hetkisen kuluttua olimme muurin harjalla. Olisin tyytyväinen, jos lukija saisi kuvauksistani vähäisen aavistuksenkaan valtavasta näystä, joka levisi silmäimme eteen. Laskevan auringon punertavat säteet valaisivat penikulmien laajuista rauniokaupunkia — pylväskäytäviä, temppeleitä, alttareita ja keisareiden palatseja ja niiden väliin siroteltuja ihania puistikkoja. Rakennusten katot olivat luonnollisesti jo kauan sitten sortuneet, mutta tukevat seinät ja mahtavat pylväät olivat vieläkin paikoillaan.
Katu, joka alkoi aivan meidän edestämme, oli kaikesta päättäen valtakatu, sillä se johti koko kaupungin halki ja oli hyvin leveä, leveämpi kuin Thamesin ranta, ja säännöllisen suora. Se oli kivetty kuten myöhemmin näimme sileiksi hakatuilla nelikulmaisilla kivillä, joten siinä ei nytkään kasvanut juuri ensinkään ruohoa. Muutamia pensaita näkyi juurtuneen sinne tänne, mutta niidenkin elämä näytti olevan hyvin kituvaa. Muinaiset puistot ja puutarhat olivat muuttuneet tiheiksi viidakoiksi. Katsellessamme muurin harjalta kaupunkia saatoimme helposti nähdä muinaisten katujen laajan, vaaleanvihertävän verkon ja valtakadun molemmin puolin oli rauniokasoja, joiden välissä kasvoi läpitunkemattomia viidakoita, otaksuttavasti muinaisia puutarhoja. Kaikki rakennukset oli tehty samasta värillisestä kivestä ja mikäli me ennätimme nähdä päivän sukkelaan pimetessä yöksi, olivat useimmat talot muhkeiden pylväskäytävien ympäröimät. Askeleemme kajahtelivat kaameasti tuon aution, raunioiksi sortuneen kaupungin kaduilla, joita ihmisjalka ei ollut varmastikaan tuhansiin vuosiin koskettanut.
Kuljettuamme hetkisen me saavuimme valtavan rakennusryhmän luo, joka oli ollut kaikesta päättäen jollekin ylijumalalle pyhitetty temppeli. Siinä oli useampia mahtavien pylväskäytävien toisistaan erottamia osastoja, joiden keskellä oli neliön muotoinen pienoinen piha. Pylväät poikkesivat kaikista, mitä olen ennen nähnyt, ollen keskeltä ohuemmat kuin päistä. Otaksuin ensin tarkoituksen olleen jäljitellä naisen vartaloa, mikä oli hyvin tavallista muinaisten sivistyneiden pakanakansojen keskuudessa temppeleitä y.m.s. suunniteltaessa, mutta parin päivän kuluttua selveni minulle asian oikea laita. Olimme nimittäin saapuneet vuoriharjanteen juurelle, jossa näin runsaasti ihania palmuja, joiden rungot olivat aivan täsmälleen noiden pylväiden muotoiset. Minä olen varma, että tuo muinainen arkkitehti, joka oli pylväskäytävät rakentanut, oli käyttänyt mallinaan näitä juhlallisia palmuja tahi oikeammin niiden esivanhempia, jotka olivat noin kymmenentuhatta vuotta sitten kaunistaneet vuoren rinnettä, tuon tuliperäisen järven muinaista rantaa.
Pieni matkueemme pysähtyi temppelin julkisivun eteen ja Ayesha nousi kantotuolistaan. Katselimme hetkisen pylväskäytävän jättiläispylväitä, jotka olivat ainakin yhtä suuret kuin Theban Karnakin temppelin patsaat. Ne olivat alhaalta maanrajasta noin kaksikymmentä jalkaa ympärimitaten ja noin seitsemänkymmenenviiden jalan korkuiset.
"Täällä oli muinoin eräs kammio, Kallikrates", sanoi Ayesha Leolle, joka oli kiiruhtanut auttamaan häntä kantotuolista, "jossa voimme levähtää ja nukkua. Kaksituhatta vuotta sitten sinä ja tuo Egyptin nainen levähditte siellä, mutta senjälkeen täällä ei ole kukaan käynyt, joten huone on voinut sortua." Hän meni edellä rappeutuneita portaita ylös ja tultuamme temppelin ensimmäiseen esikartanoon, hän pysähtyi hetkeksi katsellen ympärilleen. Sitten hän kääntyi vasemmalle ja pari askelta astuttuaan hän pysähtyi muurin varjoon ja tuijotti tutkivasti pimeyteen.