"Täällä se on", sanoi hän ja viittasi kahta palvelijaa, jotka kantoivat tavaroitamme, tulemaan lähemmäksi. Toinen etsi kantamuksestaan lampun sytyttäen sen heti tuliastiastaan (amahaggerit kuljettivat aina mukanaan tulta lyhyemmilläkin matkoilla), jossa tuli hehkui muumioista survotussa jauhossa. Tuommoinen jauho saattoi säilyttää tulen kokonaisen viikonkin, jos jauho oli sopivasti kostutettu. Astuimme kammioon, jonka sisäänkäytävän suulle Ayesha oli pysähtynyt. Katseltuani ympärilleni lampun himmeässä valossa, minä huomasin heti, että kammio oli rakennettu ulkomuuriin ja oli ollut ovenpielessä olevasta kivipöydästä päättäen jonkun tämän suuren temppelin portinvartijan työhuone.
Siistittyämme kammiota hiukan me järjestimme siellä olomme olosuhteiden mukaan mahdollisimman mukavaksi ja aloimme maistella eväitämme, paitsi Ayeshaa, joka, kuten muistelen jo kerran sanoneeni, ei käyttänyt milloinkaan muuta kuin ohuita jauhokakkuja, hedelmiä ja vettä. Aterioidessamme kohosi täysikuu vuorenharjanteen takaa ja valaisi rauniot hopeaisella valollaan.
"Tiedätkö, oi Holly, miksi minä toin teidät tänne tänä iltana?" kysyi Ayesha nojaten päätään käteensä ja katsellen suurta täysikuuta, joka taivaan valtiattaren lailla kohosi juhlallisen hitaasti temppelin mahtavien pilareiden yläpuolelle. "Minä toin teidät — ei, mutta Kallikrates, sinähän makaat juuri samalla paikalla, johon olin laskenut kuolleen ruumiisi levätessäni täällä kaksituhatta vuotta sitten, kun kannoin sinut takasin asuntooni Kôrin luolissa. Miten kummallista! Muistan nyt niin selvästi nuo hirveät hetket", ja väristen hän painoi kätensä silmilleen.
Leo hypähti samassa kiireesti ylös ja muutti paikkaa. Häntä eivät
Ayeshan vanhat muistot näyttäneet lainkaan miellyttävän.
"Minä toin teidät", jatkoi Ayesha, "katsomaan ihmeellisintä näkyä mitä ihmissilmä on milloinkaan katsellut — Kôrin raunioita täydenkuun satumaisessa valossa. Kun olette syöneet — tulessa peseydyttyäsi sinulle ei kelpaa muu ravinto kuin hedelmät, Kallikrates — menemme ulos ja minä näytän teille tämän suuren temppelin ja jumalan, jota siellä muinoin palvottiin."
Nousimme tietysti heti ja läksimme liikkeelle. Kynäni on jälleen kykenemätön kuvaamaan mitä näimme, sillä kaikki oli niin suurenmoista. Pihat ja pilarit, joista muutamat (erittäinkin porttikäytävissä olevat) oli koristettu päästä päähän veistoksilla, suuret esikartanot ja lukemattomat autiot huoneet puhuivat omaa kieltään suoraan hartaan katselijan sydämeen. Kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus ja sanomattoman autiuden tuntu. Kaunista mutta samalla niin kaameata! Puhelimme vain kuiskaten ja kuiskauksemmekin kuulostivat kajahtavan äänekkäästi pylväästä pylvääseen haihtuen lopulta tyyneen ilmaan. Näiden vanhojen raunioiden katseleminen näytti vaikuttavan Ayeshaankin, jonka ikä oli vain murto-osa niihin verraten. Kuu kuumotti kirkkaasti pilareihin ja seiniin, valaisi valkealla valollaan portit ja pihat kätkien säteidensä hopeankimmeltävällä verholla kaikki viat ja puutteellisuudet ja kattaen harmaat muurit kuutamoyön loistolla. Oli ihmeellistä katsella kuutamossa tuota rauniokaupunkia ja ihmeellistä oli myöskin ajatella, kuinka monet tuhannet vuodet tuo kuollut taivaankappale ja tämä autio kaupunki olivat toisiansa katselleet ja äärettömässä yksinäisyydessään kertoneet toisillensa tarinaa hävinneestä loistostaan ja kukistuneesta kunniastaan. Kuu kohosi yhä korkeammalle ja tummat varjot hiipivät hiljaa autioiden pihojen poikki ikäänkuin temppelin muinaisten pappien henget olisivat nousseet katsomaan entistä pyhättöänsä. Ajatuksiimme vaipuneina me katselimme kauan äänettöminä tätä suurenmoista ja valtavaa näkyä.
"Tulkaa", sanoi Ayesha vihdoin; "minä tahdon näyttää teille jotakin satumaisen kaunista, mikäli se on vielä jäljellä kauneudellaan uhmaamassa ajan hävitystä ja herättämässä katselijan mielessä kaipuuta nähdä mitä huntu kätkee", ja vastausta odottamatta hän vei meidät parin pylväskäytävillä kaunistetun pihan poikki tuon vanhan temppelin pyhimpään.
Tultuamme sisimpään pihaan, joka oli noin viidenkymmenen neliökyynärän laajuinen, me pysähdyimme sanattomina ihailemaan ihaninta ja suurenmoisinta taideteosta, mikä maailmaan on ehkä milloinkaan luotu. Pihan keskellä oli valtavalla nelikulmaisella kivijalustalla suunnaton tummasta kivestä hakattu pallo, joka oli ehkä noin neljäkymmentä jalkaa läpimitaten, ja pallon päällä seisoi jättiläiskokoinen siivekäs olento, joka oli niin hurmaavan, niin jumalallisen kaunis kuun valkeassa valossa, että sydämeni aivan pysähtyi katsahtaessani siihen ensi kerran.
Tuo ainakin parikymmentä jalkaa korkea patsas oli veistetty niin puhtaasta ja lumivalkoisesta marmorista, että kuun säteet kimmelsivät sen pinnalla vielä vuosituhansienkin kuluttua. Veistos oli niin täydellisen muotokaunis ja niin hienopiirteinen, että sen suuri koko näytti vain kohottavan sen yliluonnollista kauneutta ja suloa. Siivellinen olento oli nainen, joka ojensi kätensä kuin lemmittyään syleilläkseen ja jonka koko asento oli hellän rukoileva. Hänen ihana vartalonsa oli aivan alaston, mutta kasvoja peitti ohut huntu, jonka läpi piirteet heikosti häämöttivät. Pään ympärille oli keveästi kietaistu utuinen huntu, jonka toinen pää verhosi vasenta käsivartta, toisen, joka oli taittunut, liihoitellessa takana ilmassa.
"Ken on hän?" kysyin minä heti kun olin hiukan tointunut hämmästyksestäni.