"Etkö voi arvata, oi Holly?" vastasi Ayesha. "Missä on nyt sinun mielikuvituksesi? Näethän edessäsi Totuuden, joka seisoo maailman päällä ja rukoilee ihmislapsia kohottamaan hunnun hänen kasvoiltaan. Katso, mitä on kirjoitettu jalustaan. Lauseet on epäilemättä otettu Kôrin asukasten pyhistä kirjoituksista", ja hän vei meidät lähemmäksi ja osoitti kirjoitusta patsaan jalustassa. Tuo kiinankieltä muistuttava kirjoitus oli aikoinaan hakattu niin syvään, että se oli vieläkin hyvin luettava. Ayesha käänsi lauseet, jotka kuuluivat:
Eikö maailmassa ole ketään, joka tahtoisi kasvojani katsella, sillä ne ovat sangen ihanat? Rauhan minä annan hänelle, joka huntuni riisuu.
Ja ääni kajahti: 'Katso! Neitsyt olet ja neitseenä pysyt, kunnes aika on täytetty, vaikka kaikki, jotka etsivät sinua, halajavat sinua. Ihmistä ei ole syntynyt eikä synny, joka voisi elää kasvosi nähtyään. Ainoastaan kuolemassa huntusi putoaa, oi Totuus!'
Ja Totuus ojensi kätensä ja itki, koska kukaan ei voinut häntä omistaa eikä katsella hänen kasvojaan.
"Totuus oli kuten näet", sanoi Ayesha lukunsa lopetettuaan, "Kôrin muinaisten asukasten jumala. Häntä he etsivät ja hänelle temppelinsä pyhittivät, ja vaikka he tiesivät, etteivät he häntä milloinkaan löytäisi, he kuitenkin etsivät."
"Ja samoin", lisäsin minä surullisesti, "etsivät ihmiset häntä vieläkin, mutta eivät löydä, sillä vasta kuolemassa hänen huntunsa riisutaan, kuten tämä pyhä kirjoitus sanoo."
Ihailtuamme vielä kerran tuon ihanan taideteoksen hunnutettua ja henkevöityä suloa, tuota muinaisen mestarin kiveksi kivettynyttä kauneuden unelmaa, jota en voi milloinkaan unhottaa, vaikkakin huomaan olevani kykenemätön sitä kuvailemaan, me lähdimme vaieten paluumatkalle. Katsahdin taakseni vielä kerran ja minusta näytti kuin tuon marmorisen vankilan lävitse olisi kimallellut elävän hengen hohde, joka kohottaa ihmisen ajatuksen iäisten asioiden pyhiin mietteisiin. Veistosta en ole sen jälkeen nähnyt, mitä minä sitäkin suuremmalla syyllä pahoittelen, kun tuossa maailmata esittävässä suuressa kivipallossa, jonka päällä totuutta esittävä olento seisoi, olin huomannut piirroksia, joita emme voineet kuutamossa kyllin tarkoin tutkia, mutta jotka todennäköisesti muodostivat Kôrin kansan aikuista maailmaa esittävän kartan. Oli omituista todeta, että nuo ammoin sitten manan majoille muuttaneet Totuuden palvelijat olivat päässeet selvyyteen maan pallomaisuudesta.
X.
SYVYYDEN PÄÄLLÄ.
Seuraavana aamuna herättivät mykät palvelijat meidät ennen auringon nousua ja karistettuamme unen silmistämme ja peseydyttyämme lähteessä, joka vieläkin kumpusi sortuneen marmorialtaan raunioissa ulommaisen esikartanon keskellä, me tapasimme Ayeshan kantotuolinsa ääressä valmiina lähtemään, Billalin ja parin kantajan kootessa tavaroitamme. Tapansa mukaan oli Ayesha peittänyt kasvonsa (mahtoikohan tuo tapa olla alkujaan, ohimennen sanoen, eilen näkemämme Totuuden patsaan aiheuttama?), mutta siitä huolimatta minä huomasin hänen olevan hyvin alakuloisen ja hänen ylväs ja joustava ryhtinsä, joka olisi hänet ilmaissut tuhannen samankokoisen naisen joukosta, vaikka kaikki olisivat olleet hunnutetut, oli tyyten hävinnyt. Hän seisoi allapäin ajatuksiinsa vaipuneena, mutta kuullessaan meidän lähestyvän hän katsahti ylös ja tervehti. Leo kysyi, oliko hän nukkunut hyvin.