Minä käänsin tämän Jobille, joka alkoi heti rukoilla melkein kyynelsilmin, ettemme jättäisi häntä. Hän sanoi olevansa varma, ettei hän voinut nähdä pahempaa kuin mitä hän oli jo nähnyt, ja häntä hirvitti aivan kuolemaan saakka jäädä kahdenkesken noiden "tyhmeliinein seuraan, jotka varmasti käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen ja antaisivat hänen tehdä hehkuvan ruukun tuttavuutta."
Käänsin hänen sanansa Ayeshalle, joka vastasi olkapäitään kohauttaen:
"Suotakoon hänen sitten tulla mukaan, mutta vastatkoon myöskin seurauksista. Hän voi kantaa lamppua ja tätä." Ayesha osoitti kaitaista, noin kuudentoista jalan pituista lautaa, joka oli sidottu kantotuolin aisaan ja jonka minä olin luullut olleen siinä sentähden, että kantotuolin verhot pysyisivät paremmin paikoillaan. Huomasin johtopäätökseni olleen väärän, sillä lautaa näyttiin tarvittavan jotakin tuntematonta tarkoitusta varten nyt alkavalla omituisella matkallamme.
Job sai siis kannettavakseen lampun ja laudan, joka oli sangen keveä. Minä otin selkääni toisen lampun ja öljyastian, ja Leolla oli laukussaan hiukan evästä ja vettä vuohennahasta tehdyssä leilissä. Kun olimme valmiit, käski Ayesha Billalin ja mykkien palvelijoidensa kätkeytyä noin sadan kyynärän päässä kasvavien magnoliapensaiden taa ja kielsi heitä kuoleman uhalla lähtemästä kätköstään ennenkuin olimme kadonneet heidän näkyvistään. He kumarsivat nöyrästi ja lähtiessään Billali puristi lämpimästi kättäni kuiskaten korvaani, että mieluummin hän jäi tänne kuin lähti millekään kummalliselle matkalle tuon peloittavan "Hänen-jota-täytyy totella" seurassa ja minun täytyy myöntää olleeni sisimmässäni ukon kanssa yhtä mieltä. Pian olivat miehet kadonneet pensaiden suojaan ja kysyttyään meiltä lyhyesti, olimmeko valmiit, Ayesha kääntyi katsomaan vuorenseinämää, joka kohosi edessämme äkkijyrkästi huimaavaan korkeuteen.
"Hyvänen aika, Leo", kuiskasin minä, "ei kai meidän täytyne kiivetä tuosta jyrkänteestä ylös!"
Leo kohautti hartioitaan vastaamatta mitään ja samassa alkoi Ayesha ketterästi kiivetä kalliolle ja me seurasimme tietysti esimerkkiä. Oli aivan ihmeellistä katsella, miten rohkeasti ja sukkelasti hän hyppi lohkareelta toiselle ja miten joustavasti hän suoriutui vaarallisimmistakin paikoista. Jyrkänne ei ollut kuitenkaan niin vaikea nousta kuin oli näyttänyt, sillä vuorenseinämä oli vielä hiukan viettävä, mutta oli paikkoja, joissa ei voinut katsoa taaksensa. Siten me kiipesimme suurella vaivalla noin viidenkymmenen jalan korkeuteen haalaten koko ajan Jobia mukanamme, jolle työ näytti olevan kaikista raskainta. Helpottaaksemme hänen eteenpäin pääsyänsä meidän täytyi suunnata matkamme hiukan vinosti, joten olimme pysähtyessämme noin neljäkymmentä askelta syrjässä lähtöpaikastamme. Hiukan levättyämme me lähdimme jälleen liikkeelle ja saavuimme vihdoin kaitaiselle pengermälle, joka alkoi vähän matkan päässä viettää vuoren sisään muodostuen lopulta kaitaiseksi vuorisolaksi. Kuljettuamme noin viisikymmentä askelta tulimme suureen luolaan, joka oli kaikesta päättäen syntynyt jonkun hirvittävän luonnonmullistuksen yhteydessä. Joka tapauksessa oli varmaa, ettei se ollut ihmisten tekemä, sillä Kôrin luolat olivat kaikin puolin säännölliset ja sopusuhtaiset, kun tämä taas oli aivan säännötön ja täynnä mitä erilaisimpia komeroita ja sokkeloita. Ayesha pysähtyi luolan suulle ja pyysi minua sytyttämään lamput, minkä minä teinkin ottaen itse toisen ja ojentaen hänelle toisen. Sitten lähdettiin. Ayesha kulki edellä ja tunnusteli joka askeleella maaperää edessään, mikä olikin välttämätöntä, sillä luolan pohja oli täynnä erisuuruisia pyöreitä kiviä kuin jokin joen uoma, ja syviä kuoppia, joihin kompastuessaan olisi helposti voinut taittaa jalkansa.
Luola oli noin neljännespenikulman pituinen ja lukemattomien sokkeloiden ja äkkijyrkkien käänteiden tähden oli eteenpäinpääsy sangen työlästä, mutta parinkymmenen minuutin kuluttua me olimme vihdoinkin sen toisessa päässä, jossa tunsin raittiin ilman löyhäyksen kasvoillani. Ympärillämme vallitsi vieläkin mitä synkin pimeys ja koettaessani saada selville, mitä edessämme oli, tuli ankara tuulenpuuska puhaltaen molemmat lamppumme sammuksiin.
Ayesha, joka oli hiukan edellämme, huusi samassa meille jotakin, ja me kiiruhdimme heti hänen luokseen jääden sanattomina katsomaan näkyä, joka oli synkkyydessään ja suurenmoisuudessaan suorastaan kauhistuttava. Edessämme ammotti suunnaton kuilu, joka oli kalliossa näkyvistä halkeamista päättäen jonkin valtavan maanjäristyksen tahi muun hirveän luonnonmullistuksen aiheuttama. Taivaan tuli oli ehkä halkaissut vuoren uumeniaan myöten. Kuilu, jonka molemmat seinämät olivat luultavasti yhtä äkkijyrkät, ei ollut todennäköisesti hyvinkään leveä. Toista seinää emme voineet kuitenkaan nähdä emmekä siis arvostella matkan todellista pituutta, sillä paikka, jossa olimme, oli niin syvällä vuoren uumenissa, että ympärillämme oli melkein pimeä. Arveluni mukaan me olimme ainakin kolmentuhannen jalan syvyydessä vuoren huipulta lukien, emmekä voineet vallitsevassa synkässä hämärässä saada aavistustakaan, minkälainen ja kuinka syvä kuilu oikeastaan oli. Luolan suulla oli noin kuudenkymmenen kyynärän pituinen kaitainen kallionkieleke, joka ojentautui kallioseinämästä kohtisuoraan syvyyden päälle kuin jättiläismäinen kukonkannus. Kallionkieleke oli todellakin aivan kukonkannuksen muotoinen ja oli vain tyvestään, joka oli tietysti valtavan suuri, kiinni äkkijyrkässä vuorenseinämässä, eikä sillä ollut, mikäli minä sain selville, mitään muuta tukea.
"Seuratkaa minua", sanoi Ayesha, "mutta varokaa, ettei päätänne ala huimata tahi tuulenpuuska syökse teitä kuiluun, joka on totisesti pohjaton", ja antamatta meille aikaa harkita asiaa sen enempää hän astui rohkeasti kannukselle jättäen meidän huoleksemme tulla perässä miten parhaiten taisimme. Karaisten luontoni minä seurasin häntä ja minun jäljessäni tuli Job lankkuaan raahaten ja viimeisenä asteli Leo. Ayesha liukui eteenpäin äänettömästi kuin varjo ja minun täytyi ihmetellä hänen suurta rohkeuttaan ja varmuuttaan. Kuljettuani pari kyynärää minun jo täytyi ryömiä polvillani säilyttääkseni tasapainoni, sillä ankarat tuulenpuuskat ja putoamisen pelko olivat masentaneet rohkeuteni. Job ja Leo seurasivat heti esimerkkiäni.
Mutta siihen ei Ayesha alentunut. Pää pystyssä hän kulki tietään eteenpäin huimaavan syvyyden päällä ja vältti taitavasti tuulenpuuskat. Hänen päätänsä ei näyttänyt pyörryttävän, eikä hänen jalkansa kertaakaan horjahtanut.