Päästyämme parikymmentä kyynärää tuolla kaamealla sillalla, joka kapeni kapenemistaan, kuulin kuilusta raivoisan tuulenpuuskan jyminän. Ayesha nojautui ääntä kohti kestääkseen sysäyksen, mutta tuo äkeä vihuri riuhtaisi mukaansa hänen tumman kauhtanansa, joka katosi pimeyteen lepattaen tuulessa kuin haavoittunut lintu. Heittäydyin pitkäkseni ja pitelin kaikin voimin kiinni kannuksen syrjistä, jonka vinha tuulenpuuska oli saanut vapisemaan ja josta nyt lähti omituinen soiva ääni kuin tuuleen pingoitetusta metallilangasta. Katsahdin ympärilleni ja näky oli todellakin kaamea. Hämärä tiheni alempana synkäksi pimeydeksi, joten meillä ei voinut olla aavistustakaan allamme ammottavan kuilun syvyydestä, joka luultavasti oli mittaamaton. Yläpuolellamme kohosivat äkkijyrkät vuorenseinämät huimaavaan korkeuteen, josta pieni läikkä sinistä taivasta pilkotti. Vinha ja puuskainen tuuli puhalsi taukoamatta tuossa suunnattomassa halkeamassa ulvoen raivoisasti kallioseinien lukemattomissa kulmauksissa ja sokkeloissa ja kietoen meidät välistä kosteaan ja tiheään sumuun, niin ettemme voineet nähdä pitkiin aikoihin kämmenen leveyttä ympärillemme.
Tilanne oli niin hirveä ja niin eriskummallinen, että minä luulen meidän unhottaneen pelkommekin sentähden. Myöhemmin olen kyllä monta kertaa kauhun tuntein muistellut noita hetkiä ja vielä nytkin minä herään usein kylmä hiki otsallani, kun satun uneksimaan tuosta kamalasta matkasta.
"Eteenpäin!" huudahti Ayesha liihoitellen edellämme valkoisissa vaatteissaan kuin jokin henkiolento, "eteenpäin, tahi muutoin putoatte ja murskaudutte kuoliaaksi. Kiinnittäkää katseenne tiukasti eteenne maahan ja pidelkää molemmin käsin kiinni kalliosta."
Noudattaen hänen kehoitustaan me ryömimme vaivalloisesti eteenpäin kaitaisella kannuksella, jota vastaan ulvova myrskytuuli humisten taittui, ja kotvan ajan siten madeltuamme ja välistä katsahtaen ympärilleni minä huomasin vihdoin saapuneeni aivan tuon jättiläiskannuksen kärkeen, joka oli tuskin tavallisen pöydän levyinen ja huojahteli peloittavasti tuulenpuuskan vavisuttaessa sitä. Vatsallamme maaten me painauduimme mahdollisimman lujasti kallioon Ayeshan seisoessa edessämme tuulta vasten nojautuen, joka riuhtoi raivoisasti hänen pitkää valloillensa päässyttä tukkaansa. Aivan uloimmaisella reunalla seisoen ja allamme ammottavasta kaameasta syvyydestä vähääkään välittämättä hän viittasi eteensä. Samassa minullekin selvisi, mitä varten olimme ottaneet mukaamme lankun, jota Job vaivalloisesti raahasi. Edessämme vallitsevasta synkästä pimeästä, jonka kuilun vastapäinen seinämä luultavasti aiheutti, häämötti jotakin tummaa.
"Meidän täytyy odottaa hetkinen", sanoi Ayesha, "pian tulee valoisa."
En voinut sillä hetkellä käsittää hänen tarkoitustaan. Miten saattoi tässä kaameassa paikassa milloinkaan tulla valoisampi? Siinä vielä miettiessäni hänen sanojaan halkaisi äkkiä kirkas valonsäde välähtävän miekan tavoin kuilun maanalaisen pimeyden ja valaisi paikan, jossa makasimme, ympäröiden Ayeshan hurmaavan olemuksen melkein yliluonnollisella kirkkaudella. Laskevan auringon kirkas säde oli eksynyt luoksemme syvyyteen ja tuon tulisäilän silmiä huikaiseva hehku oli niin ihmeellisen kaunis, kun se välähtäen halkaisi pimeyden ja sumun, että minä toivoisin voivani kuvata sen. Tänä päivänäkään minä en tiedä, mistä tuo auringonsäde tuli, mutta minä otaksun vastapäisessä seinässä olleen jonkun halkeaman, josta se määrätyllä hetkellä pääsi tunkeutumaan kuiluun saakka kohdaten kannuksen kärjen, jossa me nyt olimme. Ihmeellisempää näkyä en ole milloinkaan nähnyt. Synkimmän pimeyden halki tuo tulinen miekka välähti ja valaisi häikäisevän kirkkaasti kohdat, joihin sen isku osui, mutta parin tuuman päässä sen terävästä terästä vallitsi synkin pimeys.
Ayesha oli järjestänyt matkamme niin, että saavuimme kuilun partaalle juuri vähää ennen kuin tuo kirkas auringonsäde ilmestyi, jonka valossa me nyt näimme selvästi mitä oli edessämme. Noin neljänkymmenen jalan päässä kannuksen kärjestä kohosi luultavasti aivan kuilun pohjasta saakka suipon keilan muotoinen pyöreä kallio, jonka pienoiskokoista tulivuoren kraateria muistuttava huippu oli aivan meidän kohdallamme. Huipusta meillä ei olisi ollut kuitenkaan mitään apua, ellei sen reunalla olisi ollut suunnaton litteä ja pyöreähkö kivi, jonka laita oli meistä noin kahdentoista jalan päässä. Mikäli minä saatoin nähdä, ei kivellä ollut mitään tukea, vaan se oli kuin valtava keinulauta tuon pienen kraaterin reunalla tahi kuin pikarin reunalle tasapainoon asetettu metalliraha, ja auringonsäteen kirkkaassa valossa saatoimme nähdäkin sen keinahtelevan tuulessa.
"Lauta!" huudahti Ayesha samassa kun valonsäde singahti kuiluun, "sukkelaan, sukkelaan, oi Holly, sillä meidän täytyy päästä yli ennenkuin valo katoaa."
"Taivasten tekijä!" parahti Job, "tarkoittaako hän, että meidän täytyy kulkea tuon yli tätä myöten, herra?" ja totellen käskyäni hän ojensi laudan minulle.
"Niinpä tietenkin, hyvä Job", huusin minä kaamean iloisesti, vaikka tuon keveän laudan varaan antautuminen ei suinkaan minuakaan miellyttänyt.