Ojensin laudan Ayeshalle, joka työnsi sen taitavasti kuilun yli, niin että toinen pää nojasi tuohon keinuvaan kiveen, toisen ollessa vavahtelevan kallionkielekkeemme aivan äärimmäisellä reunalla. Tukien jalallaan lautaa, ettei tuulenpuuska heittäisi sitä syvyyteen, hän kääntyi minuun päin.
"Viimeksi täällä ollessani, oi Holly", sanoi hän, "oli tuo keinuva kivi hieman liikahtanut tasapainostaan, joten en ole varma, kestääkö se meidän painoamme, vai horjahtaako se paikoiltaan ja syöksyy syvyyteen. Minä aion mennä sentähden ensin yli, koska minua ei voi mikään onnettomuus kohdata", ja pitemmittä puheitta hän kiiruhti keveästi ja varmasti tuon huojuvan sillan yli seisoen seuraavassa silmänräpäyksessä turvallisesti tuulessa keinahtelevalla kivellä.
"Pitele lautaa, oi Holly!" huudahti hän. "Minun painoni kivi näkyy hyvin kestävän, mutta menen kaiken varalta seisomaan toiselle laidalle kun tulette, ettei suinkaan mitään tapahtuisi."
Kohosin vavisten polvilleni ja jos olen milloinkaan tuntenut itseni heikoksi, niin se oli sillä hetkellä. En häpeä sanoa, että minä epäröiden peräydyin hiukan.
"Ethän vain pelkää, Hollyseni?" huudahti tuo salaperäinen olento seisoen eteenpäin kumartuneena kuin valkea lintu tuon suuren keinukiven äärimmäisellä reunalla. "Väisty sitten Kallikrateksen tieltä."
Silloin minun sisuni nousi. Olihan parempi pudota kuiluun ja kuolla kunnialla kuin joutua tässä naisten naurettavaksi, ja hammasta purren minä nousin ja seisoin seuraavassa silmänräpäyksessä pohjattoman syvyyden päällä, taivaan ja maan välillä, tuolla kapealla laudalla, joka ritisten sujui allani. Olen aina sangen vastenmielisesti kiivennyt näkötornien korkeuksiin tahi mennyt seisomaan äkkijyrkänteiden partaalle, mutta nyt minä vasta oikein sain tuta, miten kauhea tuommoinen tilanne voi olla. Kuinka sydänalaani vihlaisikaan tuntiessani laudan sujuvan ja huojuvan jalkaini alla. Koetin kiiruhtaa eteenpäin parhaani mukaan, kun päätäni alkoi samassa pyörryttää ja minä horjahdin. Aivoissani välähti salamana ajatus, että nyt minä putoan, mutta samassa tunsin sanoin kuvaamattomaksi ilokseni makaavani paadella, joka heilui kuin vene aallokossa. Kiitin taivasta, joka oli auttanut minut hengissä näin pitkälle.
Sitten tuli Leon vuoro. Hän oli kalpea, mutta käveli lautaa myöten vakavasti kuin nuorallatanssija. Ayesha ojensi hänelle kätensä, ja minä kuulin hänen sanovan: "Urhea Kallikratekseni. Sinussa elää vielä isiesi, muinaisten kreikkalaisten, henki."
Job parka oli enää vain jäljellä. Hän ryömi laudalle ja huudahti: "Minä en voi, herra, minä en voi. Minä putoan paikalla tuohon kadotuksen kuiluun!"
"Sinun täytyy!" muistan sanoneeni ankarasti. "Tämähän on helppoa kuin kärpästen pyydystäminen", lisäsin minä vielä sopimattoman leikillisesti ja luultavasti vain omia hermojani rauhoittaakseni.
"Mahdotonta, herra, aivan mahdotonta."