"Anna hänen olla, Holly", sanoi Ayesha. "Ellei hän tahdo tulla, niin pysyköön poissa. Valo himmenee jo ja pian olemme pilkkopimeässä."
Katsahdin ylös ja huomasin Ayeshan olevan oikeassa. Aurinko oli sivuuttamaisillaan halkeaman, josta sen säde oli tunkeutunut luoksemme.
"Jos jäät sinne, Job, niin kuolemasi hetkellä ei ole ketään luonasi", huusin minä. "Katso! Valo pimenee."
"Karaise luontosi, Job", karjui Leo, "eihän tämä niin vaikeaa ole."
Siten pakotettuna Job parka haalautui vaikeroiden vatsalleen laudalle — hän ei uskaltanut koettaakaan nousta seisomaan, mikä ei ollut suinkaan mikään häpeä — ja alkoi pienin nykäyksin siirtyä eteenpäin jalkojen roikkuessa avuttomina laudan kummallakin puolen pohjattoman syvyyden päällä.
Hänen nykäyksensä tuolla sujuvalla laudalla panivat kiven, jolla seisoimme, arveluttavasti heilumaan, ja ikäänkuin tilannetta vaikeuttaakseen katosi auringon säde äkkiä Jobin ollessa vasta puolivälissä. Jäimme synkkään pimeyteen tuulen ulvoessa raivoisasti ympärillämme.
"Kiiruhda Jumalan tähden, Job!" huusin minä tuskaisesti, sillä kivi heilui jo niin rajusti, että oli vaikea pysytellä paikoillaan. Tilanne oli todellakin hirmuinen.
"Herra olkoon sielulleni armollinen", voihkaisi Job parka pimeästä. "Hyvä Jumala, lauta luisuu!" huusi hän samassa ja rajusta heilahduksesta päättäen, joka seurasi noita sanoja, minä jo luulin hänen suistuneen syvyyteen.
Mutta samassa minä sain kiinni hänen kädestään, jonka hän oli tuskissaan ojentanut meitä kohti, ja pinnistäen kaikki voimani, joita sallimus on minulle niin runsaasti suonut, minä kiskoin — kiskoin hammasta purren, kunnes suureksi ilokseni Job makasi vihdoin läähättäen vierelläni. Mutta lauta! Minä kuulin sen luiskahtavan ja raapaisevan pudotessaan johonkin kallioseinien kulmaukseen.
"Suuri Jumala!" huudahdin minä, "miten pääsemme nyt takaisin?"