"En tiedä", vastasi Leo pimeästä. "Kullakin päivällä on omat murheensa. Olen kyllin kiitollinen päästyäni onnellisesti tähän saakka."
Ayesha ei sanonut siihen mitään, vaan ojensi minulle kätensä ja käski meidän tulla hänen jäljessään.
XI.
ELÄMÄN TULI.
Tein työtä käskettyä ja kauhukseni tunsin Ayeshan vetävän minua kiveltä. Jaloillani haroen koetin saada selville, mitä edessäni mahtoi olla, mutta jalkani eivät koskettaneet mihinkään.
"Minä putoan!" läähätin minä.
"Mitä vielä; luota vain minuun", vastasi Ayesha rauhallisesti.
Mutta minä epäröin ja pelkäsin antautua kokonaan hänen johdettavakseen, sillä en voinut luottaa häneen. Mene ja tiedä, vaikka hän olisi juuri sillä hetkellä päättänyt toimittaa minut iäksi maailmasta.
"Tule nyt vain!" huudahti hän kärsimättömästi ja kun valinnan varaa ei ollut, niin minä suljin silmäni ja hellitin otteeni.
Luisuttuani pari kyynärää kiven viettävää sivua pitkin jalkani heilahtivat tyhjään ilmaan ja minä luulin olevani mennyttä miestä. Mutta eipäs! Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin seisovani lujalla kalliopohjalla, joka ei keinahdellut, ja suojassa tuulelta, jonka kuulin humisevan ylhäällä. Seisoessani siinä kiitollisena, että Jumala oli taas minua viheliäistä armahtanut, minä kuulin yläpuoleltani hiljaista liikettä ja sitten pitkän raapaisun kallion kylkeen ja samassa vierähti Leo viereeni että mätkähti.