"Halloo, vanha veikko!" huudahti hän, "siinäkös olet? Tämähän käy jo huvittavaksi, vai mitä?"
Leo oli juuri ehtinyt sanoa nuo sanat, kun Job putosi tuskaisesti huudahtaen suoraan meidän niskaamme kaataen meidät molemmat. Kompuroidessamme siinä seisoallemme tuli Ayesha luoksemme ja pyysi minua sytyttämään lamput, jotka onneksi olivat vielä eheät. Öljyruukku ei ollut myöskään särkynyt.
Kaivoin taskustani vahatikun, joka syttyi tuossa kaameassa paikassa yhtä hyvin kuin jossakin Lontoon hienossa klubihuoneessa, ja parissa minuutissa oli molemmat lamput sytytetty. Me huomasimme olevamme ahtaassa kammiossa, joka oli noin kymmenen neliöjalan laajuinen, ja katselimme säikähtyneesti toisiamme. Ayesha seisoi edessämme käsivarret ristissä rinnalla ja odotteli rauhallisesti lamppujen syttymistä. Kun liekit paloivat kirkkaasti, aloin katsella tarkemmin ympärilleni ja näin heti, että luola, johon olimme joutuneet, oli osaksi luonnollinen ja osaksi hakattu kraaterin laitaan. Tuo keinuva kivi kattoi sen puoleksi ja sen toinen alaspäin viettävä puoli oli louhittu kiinteään kallioon. Luola oli lämmin ja kuiva — todellinen rauhan kammio yläpuolellamme olevaan huojuvaan huippuun verraten, jota kohti tuo kummallinen kalliokannus syvyyden yli ojentautui.
"Kas niin!" sanoi Ayesha, "kaikki kävi sentään hyvin, vaikka jo pelkäsin, että tuo kivi", hän viittasi kattoon, "heilahtaisi paikoiltaan ja syöksyisi kanssanne kuilun pohjattomaan syvyyteen. Reuna, jolla kivi keinuu, on — kuten itsekin voitte nähdä — arveluttavasti murtunut, ja kun hän", nyökäten Jobiin päin, joka istui maassa pyyhkien vapisevin käsin punaisella pumpulinenäliinallaan tuskan hikeä otsaltaan, "jolle näiden raakalaisten antama nimi 'porsas' on aivan omiaan, tyhmyydessään pudotti laudan, niin paluu kuilun yli ei ole suinkaan helpointa, mutta ehkäpä minä siihen mennessä keksin jonkun keinon. Levätkää nyt hetkinen ja katselkaa ympärillenne. Mitä ajattelette tästä omituisesta paikasta? Tiedättekö mikä se on?"
"Emme, oi Ayesha", vastasin minä.
"Uskotko, oi Holly, että eräs mies asettui kerran asumaan tähän ilmavaan kammioon ja oleskeli täällä monet vuodet? Joka kahdestoista päivä hän lähti täältä hakemaan ruokaa, vettä ja öljyä, joita maan asukkaat toivat uhreina tunnelin suulle, jonka kautta tulimme tänne!"
Katsahdimme häneen ihmeissämme ja hän jatkoi:
"Niin kuitenkin on asian laita. Mies, joka täällä asui — Noot oli hänen nimensä — oli oppinut Kôrin viisaiden syvät tiedot, vaikka hän elikin myöhemmin. Hän oli erakko ja tietäjä, joka tunsi luonnon kaikki salaisuudet, ja juuri hän oli ensiksi löytänyt paikan, jossa elämän iäinen tuli palaa. Voima, joka koko luonnon elävöittää, ilmestyy siellä valtavana tulipatsaana, jonka teille näytän. Joka kylpee sen liekeissä ja hengittää sen voimallista höyryä, hän elää yhtä kauan kuin luontokin. Tämä Noot muistutti sangen suuresti sinua, oi Holly, ja sinun laillasi ei hänkään tahtonut koetella tuon tulen ihmeellistä voimaa. 'Ihmisen', sanoi hän, 'ei sovi elää kauemmin kuin hänen on sallittu, sillä ihminen on syntynyt vain kuollakseen.' Sentähden hän ei ilmaissut salaisuuttaan kellekään, vaan vartioitsi tässä uskollisesti tietä, joka vie elämän tulen patsaalle, ja amahaggerit kunnioittivat häntä pyhänä erakkona. Tultuani tähän maahan — tiedätkö Kallikrates, miten tänne jouduin? Täältä palattuamme kerron sinulle jonkun kerran elämäni ihmeelliset ja kummalliset vaiheet. Niin, tultuani tähän maahan minä kuulin puhuttavan tuosta pyhästä miehestä ja menin tunnelin suulle odottamaan häntä, kun hän tuli noutamaan väestön uhrilahjoja, ja seurasin häntä tänne, vaikka pelkäsin sanomattomasti astua kuilun yli. Kauneudellani sitten hurmasin hänet niin, että hän vei minut alas ja näytti minulle tulipatsaan, jonka suuren salaisuudenkin hän kertoi minulle. Hän ei kuitenkaan sallinut minun astua liekkeihin ja peläten hänen surmaavan minut, ellen tottelisi, minä noudatin hänen tahtoaan tietäen, että hän oli jo raihnainen vanhus, joka kuolisi pian. Opittuani häneltä kaikki, mitä hän tiesi maailman ihmeellisestä hengestä, poistuin hänen luotaan. Hän oli viisas mies, joka oli elämänsä puhtaudella, kieltäymyksellä ja ajatustensa ihmeellisellä voimalla keksinyt monet kuolevaisille tuntemattomat salaisuudet ja totuudet, joiden näkymättömäin siipien hiljaisen suhinan me välistä kuulemme maailman avaruudessa. Muutamia päiviä myöhemmin kohtasin sinut, oi Kallikrates, joka olit tullut tänne egyptiläisen puolisosi, ihanan Amenartaksen keralla, ja silloin minä rakastuin ensimmäisen ja viimeisen kerran ja päätin viedä sinut tänne antaakseni meille molemmille elämän lahjan. Me tulimme siis tänne, egyptiläinen Amenartas mukanamme, sillä hän ei tahtonut luopua sinusta, ja katso, me tapasimme Noot-vanhuksen kuolleena. Tuossa hän lepäsi ja hänen pitkä ja tuuhea partansa peitti hänet kuin valkoinen vaatetus", ja Ayesha viittasi maahan minun viereeni. "Hän on varmastikin jo kauan sitten muuttunut tomuksi, jonka tuuli on sirotellut kaikkiin ilmansuuntiin."
Ojentaen käteni haparoin ympärilleni ja samassa sormeni koskettivatkin johonkin. Pitelin kädessäni ihmishammasta, joka oli hyvin keltainen, mutta aivan terve ja ehyt. Ayesha naurahti sen nähdessään.
"Niin", sanoi hän, "hammas on epäilemättä hänen. Katso, mitä on jäljellä Nootista ja hänen suuresta viisaudestaan — vain yksi ainoa hammas. Hän voisi elää vieläkin, mutta hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan omantuntonsa rauhan tähden. Hän oli juuri kuollut, kun saavuin tänne sinun ja Amenartaksen keralla, ja me laskeuduimme sinne, jonne aion teidät nytkin viedä, ja kooten kaiken rohkeuteni ja peläten kuolemaa, joka saattoi elämän tuossa tulessa kruunata, minä astuin liekkeihin ja katso — elämä, jonka kaltaista ette milloinkaan tunne, ennenkuin teette samoin, täytti olemukseni ja minä tulin tulesta kuolematonna ja häikäisevän kauniina. Minä ojensin käteni sinua kohti ja pyysin sinua syleilemään kuolematonta morsiantasi, mutta kauneuteni sokaisemana sinä käännyit pois ja kiedoit kätesi Amenartaksen kaulaan. Silloin minä raivostuin aivan hulluuteen saakka ja siepaten keihään kädestäsi minä iskin sen suoraan sydämeesi, niin että vaivuit hengetönnä jalkojeni juureen — elämän tulipatsaan lähettyvillä. Minä en tiennyt silloin, että saatoin surmata vain katseellani ja tahtoni voimalla ja sentähden minä vihani raivossa tapoin sinut keihään iskulla."