"Ja minä itkin sinun kuolemaasi ja tuskani oli musertava, koska sinä olit kuollut ja minä kuolematon. Murheeni oli niin raskas, että jos olisin ollut kuolevainen nainen, niin sydämeni olisi varmasti pakahtunut. Ja hän — tuo tumma egyptiläinen — kirosi minut kaikkien jumaliensa nimessä. Hän vannoi Osiriksen, Isiksen, Nepthyn, Hektin, Sekhetin leijonan ja Setin nimeen kostavansa minulle hirmuisesti. Minua piti kaiken pahan kohtaaman ja iäiseen yksinäisyyteen minun piti lopulta menehtymän. Ah, minä voin vieläkin nähdä hänen tummat raivon vääristämät kasvonsa, kun hän kumartui ylitseni, mutta hän ei voinut tehdä minulle mitään pahaa enkä — enkä minäkään tiedä, olisinko voinut häntä mitenkään vahingoittaa. Myöhemmin minä lähetin hänet soiden halki meren rannikolle ja hän näkyy päässeen elävänä ihmisten ilmoille synnyttääkseen pojan ja kirjoittaakseen kertomuksen, joka johdatti sinut, hänen miehensä, minun, hänen kilpailijansa ja sinun murhaajasi, luo."
"Sellainen on kertomukseni, rakkaani, ja se on tosi; en ole sinulta mitään salannut, oi Kallikrates. Verellä se on kirjoitettu ja pahasta ja hyvästä se on punottu kuten kaikki tässä maailmassa — ehkä kuitenkin enemmän pahasta. Ja vielä yksi asia ennen viimeistä koetustasi. Me menemme nyt alas aivan kuoleman läheisyyteen, sillä elämä ja kuolema ovat aina hyvin lähellä toisiaan ja kuka tietää — voihan jotakin tapahtua, joka jälleen erottaa meidät. Minä olen vain ihminen, nainen, enkä voi tietää tulevaisia asioita. Mutta tämän minä tiedän, sillä kuulin sen tuolta vanhalta ja viisaalta Nootilta, että elämäni on vain pidennetty ja kirkastettu. Minä en voi elää iäisesti. Kerran on tuleva minunkin vuoroni nukkua viimeiseen uneeni ja häipyä tuntemattoman pimentoihin. Sano siis, Kallikrates, ennenkuin menemme, että olet todellakin antanut minulle kaikki anteeksi ja rakastat minua kaikesta sydämestäsi ja sielustasi. Minä olen tehnyt paljon pahaa, näetkös, Kallikrates, ja ehkä pahoitin mielesi toissa iltana kun tapoin tytön, joka rakasti sinua kuolemaansa saakka, mutta hän oli tottelematon ja ärsytti minua puheillaan uhkaavista onnettomuuksista. Ole sinäkin varovainen, kun tulet voimakkaaksi, ettet löisi liian kovasti mustasukkaisuuden ehkä kiihoittaessa sinut raivoon tahi vihastuessasi, sillä vastustamaton voima on hirveä ase erehtyväisen ihmisen kädessä. Niin, minä olen rikkonut — suuren rakkauden aiheuttamasta katkeruudesta minä olen rikkonut, mutta vielä minä erotan hyvän pahasta eikä sydämeni ole vielä kokonaan paatunut. Sinun rakkautesi, Kallikrates, on vapauttava minut murheesta, johon rakkauteni minut muinoin saattoi. Syvä ja toivoton rakkaus on jalojen sydänten helvetti ja kirottujen osa, mutta rakkaus, joka heijastuu kirkkaasti takaisin jumaloidun olennon sielusta, kohottaa meidät kuin siivillä kaiken jokapäiväisen yläpuolelle ja tekee meidät mahdollisimman jaloiksi ja hyviksi. Ota siis minua kädestä ja kohota huntuani rauhallisesti kuin olisin jokin talonpoikaistyttö enkä maailman ihanin ja viisain nainen, ja katso minua silmiin ja sano, että sinä annat minulle kaikki anteeksi ja rakastat minua kaikesta sydämestäsi."
Hän vaikeni, mutta hänen äänensä sanomaton hellyys tuntui vieläkin värähtelevän ympärillämme ja liikutti minua enemmän kuin hänen sanansa — se oli niin inhimillinen ja niin naisellinen. Leo oli myöskin hyvin liikutettu. Tähän saakka hän oli ollut kauhuissaan tuntiessaan joutuneensa Ayeshan lumoihin vastoin parempaa tietoaan ja oli koettanut vapautua hänen vaikutuksestaan kuin lintu iskevän käärmeen läheisyydestä, mutta nyt minä uskoin kaiken epäröinnin hävinneen olemattomiin ja hänen käsittäneen todellakin rakastavansa tuota salaperäistä ja häikäisevän kaunista olentoa, jota minäkin miesparka kaikesta sydämestäni toivottomasti rakastin. Minä näin hänen silmiensä täyttyvän kyynelillä ja astuen nopeasti Ayeshan luo hän riisui utuisen hunnun tämän kasvoilta ja tarttuen Ayeshan käteen hän katsoi hänen silmiinsä ja lausui juhlallisesti:
"Ayesha, minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja annan sinulle anteeksi Ustanen kuoleman. Muut saat sopia luojasi kanssa, niistä minä en mitään tiedä. Minä tiedän vain, etten ole milloinkaan niin rakastanut kuin minä nyt sinua rakastan ja minä tahdon jäädä luoksesi ainiaaksi."
"Koska minun herrani", vastasi Ayesha nöyrästi, "puhuu noin kuninkaallisen jalosti ja suo minulle täyden anteeksiannon, niin eihän minunkaan sovi jäädä jälkeen sanojeni hellyydessä ja rakkauteni osoitusten anteliaisuudessa. Katso!" ja tarttuen Leon käteen hän pani sen kauniin päänsä päälle ja notkisti nöyrästi kumartaen hetkeksi toisen polvensa, "alamaisuuden merkiksi minä notkistan polveni valtijani edessä. Katso!" ja hän painoi suudelman Leon huulille, "rakkauteni minä tällä suutelolla vahvistan. Katso!" ja hän painoi kätensä Leon sydämelle, "tekemäni rikoksen, vuosisatoja kestäneen odotukseni, suuren rakkauteni ja elämän iäisen hengen, joka kaiken elollisen elävöittää ja johon kaikki jälleen sulautuu, nimeen minä vannon tällä pitkän elinaikani ensimmäisellä pyhällä hetkellä hylkääväni pahan ja rakastavani hyvää. Sinun äänesi on pysyttävä minut velvollisuuksien suoralla tiellä. Kunnianhimoa tahdon välttää ja tietymättömän pitkän elämäni ajalla on vain viisauden kirkas tähti johdattava minut totuuteen ja opettava minut rakastamaan kaikkea hyvää ja oikeaa. Sinua, Kallikrates, jonka ajan aalto niin ihmeellisesti palautti minulle, minä vannon kunnioittavani ja rakastavani hamaan loppuun saakka, tuli se ennemmin tahi myöhemmin. Minä vannon — ei, en vanno enempää, sillä sanat ovat vain sanoja. Tulet kyllä huomaamaan, että Ayesha pitää sanansa ja rakastaa totuutta."
"Nyt olen siis vannonut ja sinä, Holly, olet valani todistaja ja täten me olemme valoin vannotuin liittomme vahvistaneet. Pimeys on morsiustelttamme ja hääairueemme myrskytuuli, joka lupauksemme taivaisiin kiidättää ja ympäri koko pyörivän maapallon julistaa."
"Häälahjaksi minä kruunaan sinut kauneuteni kimmeltävällä kruunulla, rajattoman vallan ja viisauden minä annan sinulle. Katso! maailman mahtavat jaloissasi ryömivät ja heidän ihanat naisensa peittävät silmänsä kasvojesi kirkkauden häikäiseminä, ja heidän tietäjänsä sinä nöyryytät. Ihmisten aivoitukset ovat sinulle kuin avattu kirjoitus ja sinä viet heidät minne mielesi tekee. Egyptin kuuluisan sfinksin lailla sinä pysyt muuttumatonna vuosisadasta toiseen ja ihmiset pyytävät ja rukoilevat sinua ilmaisemaan häviämättömän suuruutesi arvoituksen, mutta heidän toiveensa ei täyty milloinkaan."
"Katso! minä suutelen sinua vielä kerran ja tällä suudelmalla minä annan sinulle maiden ja merien herruuden. Keisarit palatseissaan ja talonpojat hökkeleissään ja maailman kaikki kaupungit lukemattomine asukkaineen nöyrtyvät kerran edessäsi. Voimasi tunnetaan idästä länteen, auringon noususta sen laskuun saakka, ja missä kuun kuvajainen öisin aution valtameren pinnassa välkehtii. Myrskyjen pauhinassa on äänesi kaikua ja iltaruskon hehkuva ruso kuvastaa katoamatonta kauneuttasi. Lumisesta pohjolasta yli päiväntasaajan aina ihanaan etelään, jossa myrtit suloisesti tuoksuvat, ylistetään nimeäsi ja suurta kunniaasi. Sinua eivät surut ja murheet milloinkaan ahdista ja sairaus ja pelko eivät voi kasvojasi kalventaa. Kuin Jumala sinä hallitset koko maailmaa ja hyvä ja paha ovat vallassasi ja minäkin nöyrryn edessäsi. Niin suuri on rakkauden mahti ja sellainen on häälahjani sinulle, minun Kallikratekseni, minun ja koko maailman valtijalle, jota jumalatkin rakastavat."
"Niin, nyt olen valmis, ja vaikka mitä tapahtuisi, niin tätä ei voi tekemättömäksi saada. Tulkoot tuulet ja myrskyt, tulkoon elämä tahi kuolema, pimetköön päivämme ikuiseksi yöksi, niin tämä ei voi tästä milloinkaan muuttua. Olen puhunut ja sanani pysyy — lähtekäämme täältä ja jatkakaamme matkaamme, että kaikki löydettäisiin", ja ottaen toisen lampun hän meni huoneen poikki tuon keinuvan kivikaton alle ja pysähtyi keilan reunalle viitaten alaspäin.
Menimme hänen luokseen ja näimme lamppujen valossa vuoren kyljessä jonkinlaiset ulospistävistä kallionkulmauksista muodostuneet portaat, joita myöten Ayesha alkoi laskeutua hypähdellen ketterästi kuin vuorivuohi askelmalta toiselle meidän seuratessa häntä melkoisesti kömpelömmin. Päästyämme noin kuusikymmentä askelta alaspäin nuo luonnon laatimat portaat päättyivät ja me seisoimme viettävällä penkereellä mustan kuilun reunalla, jota Ayesha lampullaan valaisi. Putous ei ollut äkkijyrkkä, vaan jotakuinkin jyrkästi viettävä, ja Ayeshan käydessä rohkeasti edellä me aloimme jälleen pyrkiä alaspäin tietämättä lainkaan, mihin meitä vietiin tuon sammuneen tulivuoren sisuksissa. Muutamissa kohdin putosi rinne aivan äkkijyrkästi, mutta siitä huolimatta kävi laskeutuminen verrattain helposti ja kaiken varalta minä koetin mahdollisimman tarkoin painaa mieleeni kulkemamme tien. Tuntomerkkejä olikin runsaasti, sillä rinne oli täynnä mitä erilaisimpia kallionlohkareita, joista muutamat muistuttivat lamppujemme himmeässä valossa satujen hirveitä peikkoja, ja olimmepa välistä näkevinämme hirveiden kasvojenkin vilahtavan pimeydestä, kun valo taittui jonkun eriskummallisen kiven kylkeen.