En voi sanoa, kuinka monta sataa jalkaa siten laskeuduimme, mutta noin puolen tunnin kuluttua olin huomaavinani meidän lähestyvän kuilun pohjaa. Olinkin oikeassa, sillä parin minuutin kuluttua me seisoimme turvallisesti tuon jättiläissuppilon pohjalla, josta lähtevä noin viidenkymmenen kyynärän pituinen käytävä oli niin ahdas, että meidän täytyi ryömiä sen läpi. Selvittyämme siitä me tulimme suunnattoman avaraan luolaan, joka oli niin korkea, ettemme voineet erottaa kattoakaan. Painostavasta ilmasta ja askeltemme kumeasta kaiusta päättäen olimme kuitenkin suuressa luolassa, jonka kuolonhiljaisuudessa me vaelsimme kuin kadotettujen sielut tuonelan synkissä saleissa. Kuljettuamme useita minuutteja tulimme käytävään, joka vei toiseen pienempään luolaan. Seinät ja katto muistuttivat sangen suuresti tuota pitkää tunnelin tapaista luolaa, joka päättyi tuohon omituiseen tuulessa tärisevään kalliokannukseen, ja kaikesta päättäen oli tämäkin maanalainen ontelo syntynyt jonkun kimmoisen kaasun hirveällä voimalla purkautuessa kiinteän kallion lävitse. Hetkisen kuluttua saavuimme kolmanteen käytävään, josta näkyi heikko valonkajastus.
Ayesha pysähtyi käytävän suulle ja sanoi helpotuksesta huoaten:
"Kaikki hyvin; olkaa valmiit astumaan maailman sydämeen, paikkaan, jossa kaikkialla luonnossa, ihmisissä, eläimissä ja jokaisessa puussa ja kukassa ilmenevä elämä voimallisesti sykkii."
Hän riensi kiireesti edelleen ja me seurasimme jäljessä miten parhaiten taisimme peloissamme ja uteliaina. Mitä saisimmekaan nähdä? Valo kirkastui kirkastumistaan ja välähteli käytävään kuin kauas näkyvän majakan loiste kumean, ukkosen kaltaisen jyminän kantautuessa kuuluviimme. Kiiruhdimme askeleitamme ja samassa — oi taivas!
Käytävä laajentui äkkiä suureksi luolaksi, joka oli noin viidenkymmenen jalan pituinen ja ehkä saman korkuinen ja noin kolmenkymmenen jalan levyinen. Maa oli hienon, valkoisen hiekan peitossa ja seinät olivat kiiltävän sileät. Tämä luola ei ollut pimeä kuten toiset, vaan pehmeä, ruusuinen valo, jolla ei ole vertaistaan, valaisi sen alhaalta ylös asti, mutta leimaukset, jotka olivat kajastaneet käytävään, olivat nyt kadonneet emmekä myöskään kuulleet enää tuota kumeaa jyminää. Seisoessamme siinä hämmästyneinä katsellen tätä ihmeellistä näkyä ja ihmetellen, mistä tuo ihana valo mahtoi johtua, tapahtui jotakin peloittavaa ja kaunista. Luolan toisesta päästä alkoi kuulua kaukaista jyminää, joka vähitellen koveni niin hirvittäväksi ja korvia huumaavaksi räiskeeksi, että me kaikki vapisimme ja Job valahti polvilleen, ja samassa leimahti näkyviin valtava salamankirkas tulipilvi tahi patsas, joka sädehti kaikkina sateenkaaren väreinä. Noin neljäkymmentä sekuntia tuo patsas siten leimusi ja jyrisi kieppuen hitaasti ympäri ja jyrinän vähitellen vaimentuessa liekkikin häipyi — en tiedä minne — jättäen jälkeensä ruusuisen hohteen, jonka olimme ensin nähneet.
"Lähemmäksi, lähemmäksi!" huudahti Ayesha riemusta väräjävällä äänellä. "Katselkaa elämän lähdettä ja sydäntä sellaisena kuin se sykkii suuren maailmamme povessa. Katselkaa voimaa, joka kaikki elävöittää, tämän taivaankappaleen häikäisevää henkeä, jota paitsi se ei voi elää, vaan muuttuisi kylmäksi ja autioksi kuin kuollut kuu. Menkää lähemmäksi ja kylpekää noissa liekeissä ja antakaa niiden ihmeellisen voiman uudistaa henkenne ja karaista maallinen maja, jossa se asustaa. Elämänne, joka teissä heikosti hehkuu monien, lukemattomien edellisten elinaikojenne kuluttamana, uudistetaan täällä suoraan sen alkulähteestä."
Seurasimme häntä paikalle, jossa elämän suuri valtasuoni sykki ja tuo valtava tulipatsas näyttäytyi. Meidät valtasi sellainen ihmeellinen elämänilo ja onnen tunne, että entiset suurimmankin riemun hetket tuntuivat nyt mitättömiltä. Tulesta säteillyt elävöittävä voima oli jo vaikuttanut meihin ja me tunsimme olevamme väkevät kuin jättiläiset ja nopeat kuin kotkat. Katselimme toisiamme säihkyvin silmin liekin jättämässä kirkkaassa hohteessa ja nauroimme ääneen sydäntemme sanomattomassa riemussa ja tunteittemme ihmeellisessä hurmiossa. Jobkin, joka oli moneen viikkoon tuskin hymyillytkään, nauroi nyt kuin onnellinen lapsi. Aivoni olivat niin selvät ja ajatusteni toiminta niin äärettömän vilkas, että olisin voinut puhua vain runosäkeillä, jotka olisivat kauneudellaan ja sisällöllään voittaneet Shakespearenkin. Ihania aatteita välkkyi mielessäni ja minusta tuntui kuin henkeni olisi vapautuneena liidellyt korkealla kaiken maallisen yläpuolella. On mahdotonta sanoin kuvata mitä tunsin. Olin kuin jokin kirkastettu yliluonnollinen olento, jolle ei voi olla mitään käsittämätöntä tässä maailmassa.
Seisoessani siinä onnen hurmiossa ja iloiten uudistumiseni johdosta alkoi jälleen kuulua kaukaista jyminää, joka läheni nopeasti koveten vihdoin hirvittäväksi räiskeeksi ja mylvinäksi, ja samassa leimahti eteemme tuo häikäisevän kirkas ja ihanin värein sädehtivä tulipatsas, joka kieppui hetkisen hitaasti paikallaan ja häipyi sitten näkyvistämme jyrinän vähitellen vaimentuessa kokonaan.
Tuo ihmeellinen näky häikäisi meidät niin, että me kaikki vaivuimme kasvoillemme maahan paitsi Ayesha, joka seisoi pää pystyssä ja ojensi kätensä liekkiä kohti riemuitseva hymy huulillaan.
"Nyt, Kallikrates", sanoi hän tulipatsaan kadottua, "on suuri hetkesi tullut. Sinun on mentävä liekkiin, kun se ensi kerran ilmestyy. Riisu vaatteesi, sillä tuli turmelee ne, vaikka se ei sinua vahingoita. Anna tulen sivellä kaikki jäsenesi ja hengitä sen ihmeellinen voima aivan sydämesi pohjaan, ettei mitään sen suuresta vaikutuksesta menisi sinulta hukkaan. Kuuletko minua, oi Kallikrates?"