"Vuohiko se on?" kysyi sama mies.
"Sarveton vuohi ja parempikin kuin vuohi, ja me tapamme sen", vastasivat kaikki yhteen ääneen ja kääntyivät melkein ympäri koskettaen oikealla kädellä keihäisiinsä.
"Härkäkö se on?" kysyi mies jälleen.
"Sarveton härkä ja parempikin kuin härkä, ja me tapamme sen", vastattiin ja keihäitä ravistettiin jälleen.
Sitten olivat kaikki hiljaa ja hiukseni nousivat kauhusta pystyyn huomatessani, että Mohammedin vieressä istunut nainen oli ruvennut tätä hellästi hyväilemään ja halailemaan katsellen palavin silmin pelosta vapisevaa Mohammedia kiireestä kantapäähän. En tiedä, miksi tuo näky sai meidät kauhusta värisemään. Leo oli aivan suunniltaan. Nainen kiemurteli kuin käärme ja saattoi selvästi huomata, että hänen koko käytöksensä oli jonkun edeltäpäin päätetyn ohjelman mukainen. (Saimme myöhemmin kuulla tarkoituksen olleen haihduttaa uhri poloisen pelko ja tuska ja saada hänet uskomaan, että häntä ihailtiin ja rakastettiin, jolloin hän onnellisena vaipuisi kuolemaan). Mohammedin kasvot olivat tuhkanharmaat ja hänen tuskansa vihlaisi sydäntäni.
"Onko liha valmis keitettäväksi?" kysyi ääni hiukan kiihkeämmin.
"Valmis on; valmis on."
"Hehkuuko ruukku, jossa keitämme lihaa?" karjaisi ääni, niin että kaiku kiiriskeli kaameasti luolan synkissä holveissa.
"Hehkuu, hehkuu."
"Taivasten tekijä!" huudahti Leo, "muistatteko, että kirjoituksessa puhuttiin kansasta, joka surmaa muukalaiset asettamalla hehkuvan ruukun näiden päähän?"