Samassa syöksähti kaksi kookasta roistoa ylös tarttuen pihteihin, jotka he survaisivat nuotioon, ja nainen, joka oli hyväillyt Mohammedia, vetäisi polveltaan ohuen, kasvikuiduista tehdyn surmansilmukan pujottaen sen salamannopeasti Mohammed paran hartioiden ja rinnan ympärille vetäisten sen samalla kireälle. Pari miestä oli heittäytynyt Mohammedin jalkojen päälle. Pihtejä pitelevät miehet hajoittivat nuotion ja vetivät hiiloksesta suuren saviruukun, joka oli niin tulinen, että se hehkui aivan valkoisena, ja melkein samassa silmänräpäyksessä olivat miehet ruukkuineen henkensä edestä taistelevan Mohammedin vieressä. Hän riehui kuin paholainen karjuen raivoissaan ja epätoivoissaan ja vaikka surmansilmukka kahlehti hänen kätensä ja miehet pitelivät hänen jalkojaan, ei noiden roistojen hirmuinen tarkoitus kuitenkaan onnistunut. Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, aikoivat nuo pahat henget panna tuon hehkuvan ruukun Mohammedin päähän.
Hypähdin ylös kauhusta kirkaisten ja siepaten revolverini laukaisin vaistomaisesti suoraan tuota pirullista naista kohti, joka oli hyväillyt Mohammedia ja joka nyt kiristi silmukallaan tämän käsiä. Kuula lävisti hänen selkänsä tappaen hänet paikalla ja vielä tänäkin päivänä olen siitä hyvilläni, sillä hän oli, kuten myöhemmin kuulin, kiihoittanut amahaggerit tähän ruukkujuhlaan siten kostaakseen Jobin häntä kohtaan osoittaman halveksumisen. Hän lysähti kokoon ääntä päästämättä ja samassa riistäytyi Mohammed aivan yliluonnollisin ponnistuksin vainoojainsa käsistä ja ponnahtaen korkealle ilmaan hän kaatui kuolleena naisen ruumiin päälle. Kuulani oli lävistänyt molemmat, iskenyt maahan raivottaren ja pelastanut samalla hänen uhrinsa sata kertaa kamalammasta kuolemasta. Mikä hirvittävä ja samalla armelias sallimuksen johdatus!
Hetkisen olivat kaikki kuin hämmästyksen herpaisemia. Amahaggerit eivät olleet milloinkaan kuulleet ampuma-aseen pamausta ja laukauksen vaikutus pelästytti heidät. Mutta meitä lähinnä istuva mies tointui äkkiä ja siepaten keihäänsä hän syöksähti ylös ja valmistautui iskemään Leoa, joka oli häntä lähinnä.
"Juoskaa henkenne edestä!" kiljaisin minä ja painoin luolan perälle minkä jaloistani ikinä irti sain. Olisin kyllä mieluummin suunnannut pakomme ulkoilmaan, mutta tiemme oli siltä taholta suljettu ja sitäpaitsi huomasin kirkasta taivasta vasten suuren miesjoukon ryhmittyneen luolan suulle. Sentähden juoksin luolan perälle toisten seuratessa aivan kantapäilläni ja perässämme syöksyivät kiljuen ja huutaen naisen kuolemasta raivostuneet ihmissyöjät. Hyppäsin maassa pitkänään makaavan Mohammedin yli ja tunsin selvästi vielä punaisena hehkuvan ruukun hirveän kuumuuden ohijuostessani. Samassa näin myös Mohammedin liikuttelevan hiljaa käsiään, sillä hän ei ollut vielä aivan kuollut. Luolan perällä oli noin kolmen jalan korkuinen ja kahdeksan jalan levyinen koroke, jonka yläpuolella paloi kaksi suurta lamppua. En tiedä, oliko tuo koroke jätetty luolaan istuimeksi vai olivatko luolaa kovertaneet työmiehet käyttäneet sitä tukikohtana ylettyäkseen työskentelemään korkeammalla. Mutta oli miten oli, sitä kohti ryntäsimme kaikki ja päästyämme sinne me olimme valmiit myymään henkemme mahdollisimman kalliista. Job joutui vasemmalle, minä oikealle ja Leo meidän väliimme. Vainoojamme, jotka olivat aivan kintereillämme, pysähtyivät hetkeksi nähdessään meidän kääntyvän äkkiä päin. Yläpuolellamme palavat lamput valaisivat hiukan ympärillemme ja Leo kumartui eteenpäin paremmin nähdäkseen, mitä edessämme olevassa pimeässä luolassa tapahtui. Vainoojamme liikehtivät nyt aivan äänettömästi kuin varman saaliinsa ympärillä hiiviskelevät verikoirat, ja siellä ja täällä välähti joku keihäänkärki lamppujen himmeässä valossa. Kauempana luolan synkeässä pimeydessä hehkui tuo kamala ruukku punaisena pisteenä. Leon silmissä oli omituinen loiste ja hänen kasvonsa olivat kuin marmoriin veistetyt. Oikeassa kädessään hän piteli peloittavaa metsästyspuukkoaan. Hellittäen otettaan hiukan hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi hilpeästi:
"Hyvästi nyt, vanha veikko, sinä minun rakkain ystäväni, joka olet ollut minulle omaa isääni kalliimpi. Meillä ei ole näköjään pienintäkään pelastuksen mahdollisuutta noiden roistojen kynsistä; parissa minuutissahan ne meidät nujertavat ja luultavasti syövät suuhunsa. Hyvästi siis. Minä houkuttelin sinut tänne, mutta toivon, että kaikki on anteeksi annettu. Hyvästi, Job."
"Tapahtukoon Jumalan tahto", sanoin minä ja odotin hammasta purren amahaggerien hyökkäystä. Samassa Job huudahti ja laukaisi kaataen yhden vihollisen. Ohimennen sanoen ei kaatunut ollut sama, jota Job oli tähdännyt, sillä yleensä oli asia siten, että se, jota Job tähtäsi, saattoi olla aivan varma turvallisuudestaan.
Samassa he karkasivat hurjasti kimppuumme ja minä tyhjensin revolverini tiheimpään joukkoon mahdollisimman nopeasti — Job ja minä surmasimme ja kuolettavasti haavoitimme ainakin viisi vihollista. Mutta meillä ei ollut enää aikaa ladata ja vainoojamme hyökkäsivät uljaasti ja kuolemaa halveksien lainkaan välittämättä ampuma-aseidemme tuhoavasta vaikutuksesta. Heidän rohkeutensa oli melkein suurenmoinen.
Eräs jättiläismäinen mies syöksyi korokkeelle, mutta samassa välähti Leon puukko kuin salama ja mies kaatui kuin isketty härkä. Tein saman tempun, mutta Job iski harhaan ja minä näin erään tummaihoisen amahaggerin karkaavan hänen kimppuunsa ja kiskaisevan hänet kalliolle. Metsästyspuukko, joka ei ollut nahkahihnalla kiinni Jobin kalvosessa, putosi tällöin hänen kädestään ja sattui niin onnellisesti, että puukko kiilautui kallion rakoon terä ylöspäin lävistäen samassa amahaggerin, joka Jobin sisukkaasta heitosta paiskautui koko painollaan kallioon. En ole varma, mitä Jobille tämän jälkeen tapahtui, mutta muistelen nähneeni hänen makaavan liikkumatonna kaatuneen vihollisensa päällä. Itse jouduin pian raivoisaan otteluun kahden amahagger-lurjuksen kanssa, jotka onnekseni olivat unhottaneet keihäänsä, ja ensimmäisen kerran eläissäni olivat luonnon minulle lahjoittamat suunnattomat ruumiinvoimani hyvään tarpeeseen. Olin iskenyt metsästyspuukkoni, joka oli melkein yhtä suuri ja raskas kuin lyhyenlainen miekka, erään vainolaisen kalloon halkaisten sen melkein silmien tasalle kuin munan kuoren, mutta puukkoni kiilautui niin lujaan, että se vääntyi kädestäni miehen kaatuessa. Silloin nuo molemmat karkasivat yhtäaikaa kimppuuni. Näin heidän tulevan ja kun he olivat aivan lähelläni, kahmaisin heidät syliini ja me kaaduimme yhdessä rykelmässä luolan lattialle kieriskellen sinne ja tänne hurjasti painiskellen. Miehet olivat kyllä voimakkaat, mutta minä olin niin raivoissani, että silmissäni tanssi vain punaisia läikkiä ja minut oli vallannut taistelun hirveä hurma, joka tahtoo huumata sivistyneimmänkin ihmisen, kun iskut sinkoilevat, veri virtaa ja elämä on vain hiuskarvan varassa. Olin kiertänyt käteni rautaiseen puristukseen noiden tummien pirujen ympärille ja minä tunsin heidän luidensa rutisevan ja katkeilevan. He ponnistelivat ja kiemurtelivat kuin käärmeet ja takoivat minua nyrkeillään, mutta minä en vain hellittänyt otettani. Maaten selälläni, niin että heidän ruumiinsa suojelivat minua keihään iskuilta, pusersin heidät hitaasti ja varmasti kuoliaiksi ja siinä maatessani tuumailin, mitähän Cambridgen yliopiston rakastettava rehtori (joka on rauhanliiton jäsenkin) ja muut toverini mahtaisivat sanoa, jos he jollakin ihmeellisellä tavalla näkisivät minut tässä verileikissä. Vastustajaini ponnistelut heikkenivät pian ja he melkein taukosivat riuhtomasta, mutta en tohtinut päästää heitä vielä, sillä he kuolivat verraten hitaasti. Toiset roistot olivat luultavasti siinä uskossa, että me olimme kaikki kuolleet — he eivät ainakaan sekaantuneet meidän pieneen väliemme selvittelyyn — ja sitäpaitsi olimme painiskellessamme kierineet korokkeen synkkään varjoon.
Viholliseni makasivat hervottomina päälläni ja huohottaen käänsin hiukan päätäni nähdäkseni, miten Leon oli käynyt. Hän ei ollut myöskään enää korokkeella, vaan taisteli henkensä edestä suuren vihollisjoukon keskellä, jotka ahdistivat häntä joka taholta niinkuin sudet saartamaansa hirveä. Hän oli vielä pystyssä ja hänen kullankeltaisten kiharoiden kruunaama päänsä näkyi koko joukon yli (Leo oli nimittäin harvinaisen pitkä ja roteva); näin hänen taistelevan epätoivon vimmalla, jota oli hirveä katsella. Hän riehui puukkoineen kuin mielipuoli levittäen kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Amahaggerit pakkautuivat vähitellen niin lähelle häntä, etteivät he voineet käyttää pitkiä keihäitään ja muita terä-aseita heillä ei ollut. Leon puukko iskeytyi jälleen kahvaa myöten erään tunkeilevimman vihollisen rintaan, mutta miehen kaatuessa vääntyi puukkokin hänen kädestään ja nyt hän seisoi aseetonna julmien vihollistensa keskellä. Luulin lopun tulleen. Mutta ei; epätoivoisella ponnistuksella hän karisti murhamiehet vielä kerran kimpustaan ja tarttuen äsken surmaamansa miehen ruumiiseen hän nosti sen korkealle ilmaan ja sinkosi sen hyökkääjäin tiheimpään parveen kaataen näistä viisi tahi kuusi tanterelle. Mutta roistot olivat sukkelaan jälleen jaloillaan, paitsi yhtä, jonka pää oli murskautunut, ja kävivät taas lannistumattomalla raivolla tuon uljaan nuorukaisen kimppuun. Hitaasti ja hirmuisen painiskelun jälkeen sudet vihdoin saivat jalopeuran kumoon. Vielä kerran hän nousi ja kaatoi nyrkillään yhden vihollisen, mutta hänen oli mahdoton enää pitää puoliaan niin suurta joukkoa vastaan ja vihdoin hän kaatui kuin taittunut tammi luolan permannolle vetäen mukaansa kaikki, jotka olivat iskeytyneet häneen kiinni. Viholliset olivat lopulta takertuneet kaikin voimin hänen jalkoihinsa ja siten he vihdoin kaatoivat sankarini maahan.
"Tänne keihäs!" huudettiin — "tuokaa keihäs, jolla avaamme hänen kurkkunsa, ja astia, johon juoksetamme veren."