Billali, joka ohimennen sanoen oli aivan terve ja reipas eilisestä seikkailusta huolimatta, nyökäytti päätään miettivästi.
"Olet oikeassa, poikaseni. Se on kanava, jonka tämän maan muinaiset asukkaat ovat rakentaneet. Tuon vuoren sisällä, jossa kuningattaremme asuu, oli muinoin — minä olen varma siitä — suuri järvi, jonka maan muinaiset asukkaat kuivasivat puhkaisemalla ihmeellisillä ja käsittämättömillä keinoilla vuoreen suunnattoman suuren käytävän, jota myöten vesi laskettiin alas. Mutta tämä kanava rakennettiin tietysti ensin ja vuoresta syöksyvä vesi virtasi sitä myöten takanamme oleville alaville maille. Siten luulen noiden soiden syntyneen, joiden poikki meidän täytyi tulla tänne päästäksemme. Kun järvi oli kuivanut, rakensi mainitsemani kansa sen pohjalle suuren ja mahtavan Kôr-nimisen kaupungin, josta nyt on vain rauniot jäljellä, ja polvi toisensa jälkeen louhi vuoreen lukemattomia luolia ja käytäviä, kuten saat nähdä perille päästyämme."
"Saattaahan olla niinkuin sinä sanot isäni", vastasin minä, "mutta kuinka on selitettävissä, etteivät sadevesi ja maanalaiset lähteet täytä järveä uudelleen?"
"Niinhän luulisi, poikaseni", vastasi Billali, "mutta sitä ei tarvitse kuitenkaan pelätä. Täällä asunut kansa oli viisasta väkeä. Näetkös tuota jokea?" kysyi hän osoittaen oikealle, jossa noin neljän penikulman päässä kaunis joki virtasi tasangon poikki. "Siinä on viemäri, jota myöten vesi pääsee pois, ja aukko, josta tämä kanava menee vuoren sisään, on niin leveä, että tuo jokikin mahtuu siitä hyvin virtaamaan. Luultavasti juoksi vesi ensin kanavaa myöten, mutta myöhemmin johti kansa sen muualle ja alkoi käyttää kanavaa maantienä."
"Eikö tuohon suureen vuoreen ole mitään muuta sisäänpääsyä?" kysyin minä.
"On kyllä", vastasi hän. "Kerran vuodessa ajetaan karja, joka käy laitumella vuoren juurella ja tällä tasangolla, erästä salaista käytävää myöten vuoren sisään. Käytävä on niin kapea, että eläimet juuri mahtuvat siitä kulkemaan, ja se on niin hyvin kätketty, että sinä saisit sitä vuoden etsiä mitään löytämättä."
"Eikö 'Hän-jota-täytyy-totella' poistu milloinkaan asunnostaan?" kysyin minä.
Näin puhellessamme olimme saapuneet tasangolle ja minä katselin ihastuksella sen melkein troopillista kasvullisuutta, kauniita kukkia ja muhkeita, tammea muistuttavia puita, joita kasvoi aina kolme tahi neljä samassa paikassa. Palmuja oli myöskin paljon, joista toiset olivat noin sadankin jalan korkuisia, ja suuria, mitä kauniimpia sanajalkoja, joiden kaltaisia en ole milloinkaan nähnyt, kasvoi niiden ympärillä. Kukat, joista kullanväriset mehiläiset ja suuret loistavasiipiset perhoset joivat mettä, tuoksuivat hurmaavasti. Kaikenlaista riistaa sarvikuonosta alkaen juoksenteli puiden alla tahi makaili pitkässä heinikossa. Siellä oli sarvikuonoja, puhveleita, hirviä, villihevosia ja keihäsantilooppeja, joka on kaunein kauriseläin, pienemmistä otuksista puhumattakaan. Kolme strutsia pakeni tuulispään nopeudella näkymättömiin meidän ilmestyessä läheisyyteen. Kiusaus oli niin suuri, etten jaksanut hillitä metsästyshimoani. Minulla oli mukanani kantotuolissani yksipiippuinen martini-kivääri ja huomattuani suuren, muhkean hirven, joka hieroi kylkeään puuta vasten, minä hyppäsin kantotuolistani ja lähdin hiipimään otusta kohti. Eläin päästi minut noin kahdenkymmenen kyynärän päähän, jolloin se kääntyi katsomaan minua ja valmistautui karkaamaan tiehensä. Samassa minä nostin pyssyni ja laukaisin tähdäten lavan alapuolelle. En ole eläissäni ampunut parempaa laukausta, sillä hirvi ponnahti korkealle ilmaan ja syöksyi hengetönnä maahan. Kantajat, jotka olivat pysähtyneet katsomaan, mitä tuleman piti, huudahtivat hämmästyksestä, mikä oli aivan odottamaton kunnianosoitus tämän vaiteliaan ja synkän kansan keskuudessa, ja muutamat henkivartijat juoksivat heti paloittelemaan otusta. Vaikka minua kovin haluttikin mennä katsomaan kaunista saalista, hillitsin kuitenkin uteliaisuuteni ja kävelin kantotuolini luo niin rauhallisesti kuin hirvien ampuminen olisi ollut minun varsinainen ammattini. Samalla tunsin, että arvoni oli kohonnut monta astetta amahaggerien silmissä, sillä heidän mielestään oli koko tapaus mitä mahtavinta noituutta. Vanha Billalikin oli aivan suunniltaan ihastuksesta.
"Ihmeellistä, poikaseni!" huudahti hän, "ihmeellistä! Sinä olet suuri mies, vaikkakin olet ruma. Ellen olisi omin silmin nähnyt, niin totisesti en olisi uskonut. Opetatko todellakin minutkin tappamaan tällä tavalla?"
"Varmasti, isäni", vastasin minä hilpeästi, "eihän tämä niin ihmeellistä ole."