Mutta samalla minä päätin lujasti, että kun "isäni" Billali aloittaa ampumaharjoituksensa, minä paiskaudun maahan tahi kätkeydyn jonkun puun taakse.
Noin puoltatoista tuntia ennen auringon laskua me saavuimme enemmittä seikkailuitta tuon mahtavan vuoren varjoon. Olimme jo niin lähellä, että saatoin selvästi nähdä sen äkkijyrkät, huimaavaan korkeuteen kohoavat, rosoiset kallioseinät ja pyöreän huipun, jota pilvet hyväilivät. Paikan jylhyys oli sanoinkuvaamaton ja kumma ahdistus valtasi mieleni. Nousimme ensin vuoren juurella olevaa ruohoa kasvavaa rinnettä myöten ylös, johon ilta-aurinko vielä loi säteitään, mutta pian jouduimme vuoren seinämän synkkään varjoon ja hetkisen kuluttua kuljimme kallioon hakatussa laveassa käytävässä, joka syveni syvenemistään. Varmaankin olivat tuhannet ihmiset ahertaneet vuosia, ennenkuin tuo jättiläistyö oli saatu valmiiksi. Vielä tänäkin päivänä on minulle arvoitus, miten tuommoisen työn suoritus oli ollut mahdollinen ilman räjähdysaineita, mutta se on ja jääkin ikuisiksi ajoiksi tuon aution maan salaisuudeksi. Otaksun, että kansa, joka oli asunut Kôrissa hämärimmässä muinaisuudessa, oli teettänyt nämä työt — kallioiden halkomiset ja suurten luolien louhimot — kymmenillätuhansilla orjilla, joita lukemattomat päällysmiehet valvoivat, kuten muinaiset faraot Egyptissä rakennuttivat jättiläismuistomerkkinsä jälkimaailman kummaksi. Mutta missä piileskeli vuoren väki?
Vihdoin saavuimme aivan äkkijyrkänteen juurelle ja edessämme ammotti vuoren seinässä suunnaton aukko, joka oli kuin yhdeksännentoista vuosisadan insinöörien rakentaman rautatietunnelin suu. Voimakas virta syöksyi kohisten luolasta. Olimme jo kallioleikkaukseen tultuamme seuranneet tätä virtaa, joka vihdoin yhtyi tuohon oikealle kääntyvään jokeen, josta olen ennemmin puhunut. Toinen puoli leikkauksen pohjaa oli nimittäin syvennetty kanavaksi, johon vuoresta virtaava vesi oli johdettu, ja toista puolta, joka oli noin kymmentä jalkaa korkeampi, käytettiin tienä. Leikkauksen päätekohdassa, jossa tasanko alkoi, oli vesi johdettu syrjään ja joki oli uurtanut itselleen oman uoman tasangon poikki. Matkueemme pysähtyi luolan suulle ja miesten sytytellessä mukana tuomiaan lamppuja Billali tuli meidän luoksemme ja ilmoitti kohteliaasti, mutta päättävästi, että "Hän-jota-täytyy-totella" oli käskenyt sitomaan meidän silmämme estääkseen meitä saamasta selville vuoren sisuksiin johtavaa salaista tietä. Minä myönnyin luonnollisesti vastustelematta tähän toimenpiteeseen, mutta Job, joka oli jo paljon parempi, murisi ankarasti vastaan. Hän kait pelkäsi jotakin ansaa — hehkuvia ruukkuja tahi jotakin sentapaista. Hän rauhoittui hiukan, kun vakuutin hänelle, etten ollut missään nähnyt ruukkua enkä edes tulta, jossa niitä olisi voinut kuumentaa. Leo oli suureksi ilokseni kovia tuskia kärsittyään vaipunut uneen tahi horroksiin, joten hänen silmiään ei tarvinnut sitoa. Samaa keltaista liinakangasta, jota ne amahaggerit, jotka alentuivat pitämään jonkinlaista vaatetusta, käyttivät ruumiinsa verhona, sidottiin nyt lujasti meidän silmillemme. Huomasin myöhemmin, että amahaggerit ottivat tuota kangasta luolien hautakammioista, joten se ei ollut heidän omaa valmistettaan, kuten ensin olin luullut. Ustanen silmät peitettiin myös, luultavasti sentähden, että pelättiin hänen ilmaisevan meille salaisen tien.
Kun kaikki olivat valmiit, lähdettiin jälleen liikkeelle ja kantajien askelten kuminasta ja veden kasvavasta pauhinasta päättelin, että tunkeuduimme yhä syvemmälle vuoreen. Ajatellessani tätä omituista matkaamme tuon ihmeellisen vuoren uumenissa tuntemattomia kohtaloita kohti minut valtasi outo kauhu, mutta kun olin jo tottunut monenlaisiin yllätyksiin, rauhoituin pian ja olin valmis kohtaamaan mitä hyvänsä. Lojuin kantotuolissani kuunnellen kantajien askelia ja virran yksitoikkoista kohinaa ja koetin uskotella itselleni, että matka oli hyvinkin hauska. Kuljettuamme hetkisen alkoivat miehet laulaa samaa yksitoikkoista laulua, jonka olin kuullut matkallamme sisämaahan vangiksi jouduttuamme. Ilma oli vähitellen käynyt yhä raskaammaksi ja lopulta luulin aivan tukehtuvani, kun kantotuolini samassa kääntyi jyrkästi jonkun kulman ympäri. Ensimmäistä käännettä seurasi pian toinen ja sitten vielä kolmaskin, jolloin ilma muuttui raikkaammaksi ja hengittäminen kävi helpommin. Kuljettiin rivakasti eteenpäin ja tuota jyrkkää kääntyilemistä jatkui loppumattomiin, niin että lopulta olin aivan pyörällä päästäni. Ensin koetin painaa mieleeni nuo käännökset siltä varalta, että meidän täytyisi joskus omin neuvoin pyrkiä samaa tietä takaisin, mutta lienee tarpeetonta sanoa yritykseni täydellisesti epäonnistuneen. Noin tunnin kuluttua minä äkkiä tunsin, että olimme jälleen tulleet ulkoilmaan. Silmieni eteen sidotun siteen läpi kuulsi valoa ja minä tunsin raittiin ilman tuulahduksen kasvoillani. Parin minuutin kuluttua pysähdyttiin ja kuulin Billalin käskevän Ustanea hellittämään siteen silmiltään ja tekemään meille saman palveluksen, mutta hänen apuaan odottamatta minä riuhtaisin siteen pois ja katsahdin ympärilleni.
Kuten olin otaksunutkin olimme kulkeneet suoraan vuoren läpi ja olimme nyt sen toisella puolen, pyörryttävän jyrkänteen juurella. Ensimmäinen huomioni oli, että vuoren seinämä oli nyt matalampi, joten järven pohja eli vanha tulivuoren aukko, jossa seisoimme, oli ympäröivää tasankoa paljon korkeammalla. Olimme kuin äärettömän suuren kallioreunaisen maljan pohjalla ja edessämme oleva pyöreä tasanko oli melkein samanlainen kuin se, jonka äärellä olimme ensin asustaneet vangiksi jouduttuamme. Mutta tämä oli noin kymmentä kertaa laajempi, sillä vastapäinen vuorenharjanne siinti vain sinertävänä juovana taivaanrannalla. Suurin osa tasankoa oli viljelty ja karja, jota näin suuria laumoja, käyskenteli laitumella kiviaidoilla suljetuilla alueilla, etteivät eläimet pääsisi hävittämään puutarhoja. Siellä ja täällä näin ruohoisia kukkuloita ja muutamien penikulmain päässä tasangon keskustaa kohti olin huomaavinani suunnattomia raunioita. Sillä hetkellä en ehtinyt tehdä muita huomioita, sillä samassa meidät ympäröi joukko amahaggereita, jotka olivat näöltään ja asultaan aivan samanlaiset kuin ennen tuntemamme. He eivät puhuneet juuri mitään, mutta tunkeutuivat mahdollisimman lähelle, ikäänkuin he eivät olisi milloinkaan nähneet kantotuolia, joka oli heidän maassaan kuitenkin aivan tavallinen kulkuneuvo. Katselimme toisiamme hetkisen, kunnes vuoresta alkoi äkkiä purkautua aseistettuja miehiä kuin muurahaisia, ja järjestyttyään säännölliseen rivistöön miesjoukko syöksyi nopeasti meitä kohti. Kaikilla oli vyötäisillään tuo tavanomainen leopardin nahka, mutta sitäpaitsi oli jokaisella, niin hyvin upseereilla kuin sotilaillakin, liinainen kauhtana verhonaan. Norsunluinen sauva, jota upseerit heiluttivat kädessään, oli heidän arvonsa merkki. Nämä miehet kuuluivat kuningattaren henkivartiostoon, kuten myöhemmin kuulin.
Heidän johtajansa tuli Billalin luo ja tervehti kohottaen norsunluisen sauvansa silmiensä tasalle. Sitten hän teki muutamia kysymyksiä, joita en voinut kuulla. Kun Billali oli lyhyesti vastannut, teki rykmentti käännöksen ja lähti marssimaan jyrkänteen juurta meidän kiiruhtaessa perässä. Kuljettuamme noin puoli penikulmaa pysähdyttiin suunnattoman suuren luolan eteen, jonka sisäänkäytäväkin oli ainakin kuusikymmentä jalkaa korkea ja kahdeksankymmentä jalkaa leveä. Billali nousi nyt kantotuolistaan ja käski minun ja Jobin tehdä samoin. Leo oli liian sairas kyetäkseen jalkeille, joten hän sai luonnollisesti maata alallaan. Astuimme sitten tuohon suureen luolaan, jonka suupuolta ilta-aurinko vielä heikosti valaisi. Taampana näin seinälle ripustetun palavia lamppuja, joiden rivit häipyivät lopulta melkein näkymättömiin, kuten valot Lontoon öisillä tyhjillä kaduilla.
Huomasin heti, että seinät olivat täynnä korkokuvaveistoksia, jotka esittivät aivan samoja aiheita kuin ennen mainitsemani maljakkomaalauksetkin, nimittäin lemmenkohtauksia, jännittäviä metsästysseikkailuja ja rikollisten kiduttamis- ja surmaamiskohtauksia, joissa pantiin hehkuva ruukku onnettoman päähän. Näistä kuvista olivat isäntämme siis oppineet tuon miellyttävän tapansa kohdella rikollisia ja muukalaisia. Joukossa oli hyvin harvoja taistelukuvia, mistä päättelin, että täällä asunutta kansaa oli ulkonainen vihollinen vain harvoin ahdistanut. Kôrin muinainen kansa oli ehkä ollut niin suuri ja mahtava, ettei sen tarvinnut vihollisia pelätä tahi sitten oli tämä omituinen maa äärettömine soineen ja luoksepääsemättömine vuorineen tehnyt kaikki päällekarkaukset mahdottomiksi. Korkokuvien ja maalausten välissä oli kiveen hakattu kirjaimia, joiden kaltaisia en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Tunnen Egyptin hieroglyyfit, Assyyrian kiilakirjoituksen ja kreikkalaiset ja hebrealaiset kirjaimet, mutta nämä merkit olivat minulle aivan tuntemattomat. Mielestäni ne muistuttivat enemmän kiinalaista kuin mitään muuta ennen näkemääni kirjoitusta. Lähempänä luolan suuta olivat veistokset ja kirjoitukset pahoin kolhiintuneet ja melkeinpä hävinneetkin, mutta kauempana ne olivat vielä yhtä ehyet ja kauniit kuin silloinkin, kun mestari oli työnsä lopettanut saatuaan sen valmiiksi.
Henkivartijarykmentti pysähtyi sisäänkäytävään muodostaen kujan, jonka läpi meidän piti kulkea luolaan, jossa meidät otti vastaan eräs valkeaan viittaan puettu mies. Hän kumarsi meille nöyrästi, mutta ei puhunut sanaakaan, mikä ei ollutkaan ihmeellistä, sillä mies oli kuuromykkä, kuten jäljestäpäin kuulimme.
Noin kahdenkymmenen jalan päässä sisäänkäytävästä aukeni suuresta luolasta lavea käytävä sekä oikealle että vasemmalle. Vasemmalla puolen olevan käytävän suulla seisoi kaksi vartijaa, mistä päättelin kuningattaren asuvan sielläpäin. Vastapäistä käytävää ei vartioinut kukaan ja mykkä oppaamme meni sinne viitaten meitä tulemaan hänen perässään. Kuljettuamme muutamia kyynäriä tuossa lampuilla valaistussa käytävässä pysähdyimme erään sisäänkäytävän eteen, jota verhosi jostakin kasvisaineesta kudottu matto. Opas veti verhon syrjään nöyrästi kumartaen ja pyysi meitä kohteliaalla kädenliikkeellä käymään sisään. Tulimme suureen huoneeseen, joka oli luonnollisesti hakattu kallioon, mutta joka oli suureksi ilokseni kirkkaan valoisa. Kallioseinään oli nimittäin puhkaistu riittävän suuri ikkuna-aukko. Huoneessa oli kivinen makuusija, ruukkuja täynnä vettä peseytymistä varten ja kauniita leopardin nahkoja vuodevaatteiksi.
Jätimme Leon, joka vieläkin nukkui raskaasti, tähän huoneeseen ja Ustane jäi hänen luoksensa. Minä huomasin, että mykkä oppaamme katsahti tyttöön tuikeasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä, kuka sinä olet ja kenen määräyksestä olet tullut tänne? Sitten hän johdatti meidät toiseen samanlaiseen huoneeseen, jonka Job otti haltuunsa, ja minulle ja Billalille neuvottiin kummallekin yhtäläinen huone.