XII.

"HÄN".

Huolehdittuamme siitä, että Leolla oli kaikki mitä hän tarvitsi, minä ja Job peseydyimme perusteellisesti ja muutimme yllemme puhtaat vaatteet. Pukumme, joita olimme pitäneet koko ajan haaksirikon jälkeen, olivatkin aivan repaleiset ja likaiset. Luultavasti olen maininnut, että onneksi olimme sijoittaneet veneeseemme kaikki välttämättömät matkatavaramme, jotka siten pelastuivat, ja kantajat olivat tuoneet kaikki mukanamme tänne. Melkein kaikki pukumme olivat lujaa, harmaata flanellia, sillä siitä tehdyt vaatteet ovat minun kokemukseni mukaan ehdottomasti parhaat matkoilla kuumissa maissa.

En voi milloinkaan unhottaa nautintoa, jonka peseytyminen ja puhtaisiin pukeutuminen tuottivat. Ainoa, jota kaipasin, oli saippua, mutta se oli kaikki joutunut hukkaan. Huomasin myöhemmin, että amahaggerit, jotka ovat puhtautta rakastavia kaikista muista vastenmielisistä ominaisuuksistaan huolimatta, peseytyivät jonkinlaisen poltetun saven avulla, joka, kun siihen tottui, korvasi saippuan aivan mainiosti. Kun olin pukeutunut ja sukinut mustan partani, joka oli villissä tilassaan täysin oikeuttanut Billalin sanomaan minua "papiaaniksi", minä tunsin olevani hiukaisevan nälkäinen. Samassa vedettiin ilman pienintäkään varoitusta tahi naputusta oviverho sivulle ja kammiooni ilmestyi toinen mykkä henkilö — tällä kerralla nuori tyttö — joka selvästi tajuttavalla merkkikielellä ilmoitti minulle, että meille oli tuotu ruokaa. Noudatin kehoitusta ja menin tytön perässä viereiseen huoneeseen, jossa emme olleet vielä käyneetkään, ja jossa tapasin Jobin. Tuo kaunis mykkä tyttö ei ollut antanut hänelle rauhaa, ennenkuin hän hämmästyksissään ja peloissaan oli lähtenyt tytön mukaan. Job ei voinut unhottaa, miten julkeasti amahagger-naiset saattoivat esiintyä ja peläten heitä kaikkia hän seurasi tämänkin tytön toimia mitä suurimmalla epäluulolla.

"Minä en pidä tuon tytön silmäyksistä, herra", sanoi hän puolustelevasti. "Hänen käytöksensäkään ei ole tarpeeksi kunnioittava."

Huone, jossa nyt olimme, oli noin kymmentä kertaa suurempi kuin makuukammiot ja minä näin heti, että sitä oli alkujaankin käytetty ruokailuhuoneena ja todennäköisesti myöskin palsamoimishuoneena, sillä kaikki nämä luolat olivat vain hautakammioita, joihin täällä muinaisuudessa elänyt mahtava kansa oli vainajansa kätkenyt. Kansa, jonka jättämät muistomerkit ympäröivät meitä täällä kaikkialla, oli myöskin osannut palsamoida kuolleensa taidolla, jonka vertaista ei ole milloinkaan nähty. Tämän omituisen huoneen joka seinällä oli pitkät kiviset pöydät, jotka oli hakattu kalliosta samalla kuin luolakin oli louhittu, sillä niiden jalat olivat samaa kalliota kuin luolan lattia. Pöytien taakse oli ympäri luolaa hakattu noin kahden jalan korkuinen lavitsa ja pöytien syrjiin oli koverrettu syvennys lavitsalla istujien polvia varten. Tarkastelin pöytää lähemmin ja huomasin, ettei pöytä, joka oli oviaukosta vasemmalle, ollut mikään ruokapöytä, vaan oli sitä selvästi käytetty vainajia palsamoitaessa. Pöydässä näkyi selvästi viisi erisuuruista ihmisruumiin muotoista syvennystä, joihin kuollut sovitettiin palsamoimisajaksi — lapset pienempiin ja täysikasvuiset suurempiin. Pitkin pöytää oli porattu paljon reikiä nesteiden poistamista varten. Mutta elleivät nämä todistukset vielä riittäneet, tarvitsi vain katsahtaa seinään pöydän yläpuolelle saadakseen asiasta täyden varmuuden. Siinä oli mainiosti säilynyt ja vielä aivan uudelta näyttävä korkokuvasarja, joka esitti erään pitkäpartaisen vanhuksen, luultavasti jonkun muinaisen kuninkaan kuolemaa, palsamointia ja hautausta.

Ensimmäinen kuva esitti hänen kuolemaansa. Vanhus makasi vuoteellaan ja näytti juuri vetäneen viimeisen henkäyksensä naisten ja lasten itkiessä ja valittaessa hänen ympärillään hiukset hajallaan hartioilla. Toinen kuva esitti vainajan palsamointia. Ruumis makasi alastonna pöydällä, jossa oli samanlaiset syvennykset kuin äsken mainitsemassani pöydässä, ja kolme miestä hääri sen ympärillä. Yksi näytti valvovan työn sujumista, toinen piteli kädessään pitkää suppiloa, jonka kärki oli pistetty vainajan rintaan, luultavasti sydämestä lähtevään päävaltimoon, ja kolmas, joka seisoi pöydällä, kaatoi suuresta ruukusta suppiloon jotakin höyryävää nestettä. Sekä kaataja että suppilon pitäjä pitelivät molemmat nenäänsä. Ruumiin haju oli ehkä niin vastenmielinen tahi he koettivat siten välttää hengittämästä höyryä, joka nousi vainajan suoniin kaadettavasta kuumasta nesteestä. Kaikkien kolmen kasvot oli peitetty valkoisella vaatteella, jossa oli aukot vain silmiä varten. Kolmas kuva esitti kuolleen hautausta. Siinä hän makasi kylmänä ja kankeana, valkoisiin liinoihin puetettuna hautakammionsa kivipenkillä. Useita lamppuja paloi hänen ympärillään ja hänen viereensä oli pantu joitakin kuvailemiani kauniita maljakoita, jotka luultavasti sisälsivät elintarpeita. Ahdas kammio oli täynnä surevia ihmisiä. Toisilla oli kädessään lyyran tapainen soittokone ja vainajan jalkopäässä seisoi vanha mies, joka valmistautui peittämään vainajaa kädessään olevalla valkoisella vaipalla.

Nämä taidokkaasti veistetyt ja maalatut korkokuvat olivat mielestäni sentähden erikoisen merkilliset, että ne esittivät luultavasti aivan yksityiskohtaisella tarkkuudella, miten tuo tuhansia vuosia sitten sukupuuttoon hävinnyt ja unhotettu kansa käsitteli vainajiaan. Saatanpa aivan kuvitella mielessäni, miten kateellisia muutamat vanhat ystäväni Cambridgessa olisivatkaan minulle, jos pääsisin joskus kertomaan heille näitä näkemiäni ja kuulemiani. Luultavasti he väittäisivät minun valehtelevan, vaikka tämä kertomukseni on kauttaaltaan niin ihmeellinen ja omituinen, että minun olisi ollut mahdoton sepittää sitä omasta päästäni.

Mutta käykäämme taas asiaan. Kun olin kaikessa kiireessä hätäisesti katsellut kuvasarjan, istuuduimme aterioimaan. Tarjolla oli keitettyä vuohta, tuoretta maitoa ja leipää. Ruoka oli pantu puhtaille puuvadeille. Syötyämme menimme heti katsomaan, miten Leo parka jaksoi, jolloin Billali poistui luotamme sanoen, että hänen täytyi valmistautua menemään kuningattaren luo, jonka käsky saattoi tulla milloin hyvänsä. Poika parkani oli käynyt yhä huonommaksi. Hän oli herännyt horrostilastaan ja pyrki raivoisasti ylös hourien jostakin veneretkestä kotona Englannissa. Ellei Ustane olisi kaikin voimin pidellyt häntä kiinni, hän olisi varmasti karannut huoneesta. Kuullessaan ääneni hän rauhoittui ja nieli kiltisti kiniiniannoksen, jonka hänelle ojensin.

Olin istunut Leon luona noin tunnin verran — ainakin alkoi olla jo niin pimeä, että minä tuskin erotin nuorukaisen vaaleata päätä, joka lepäsi peitteistä kyhäämälläni tyynyllä ja näytti hehkuvan kuin sula kulta — kun Billali syöksähti kammioon touhuten ja pohteissaan. Hän ilmoitti, että kuningatar "Hän-jota-täytyy-totella" halusi itse puhutella minua, mikä kunnia suotiin vain aniharvoille, lisäsi hän. Billali oli kauhuissaan, kun kuuntelin aivan välinpitämättömästi hänen asiaansa enkä ilmaissut vähintäkään mielenkiintoa kuningattaren osoittamaa huomaavaisuutta kohtaan, mutta asian laita oli todellakin niin, etten tuntenut vähintäkään mielenliikutusta kuullessani saavani tavata jonkun villin ja tummaihoisen kuningattaren, kun minun kallis Leo-poikani taisteli tuossa hirvittävän kuumeen kynsissä aivan elämän ja kuoleman rajalla. Minä nousin kuitenkin seuratakseni häntä ja samassa näin permannolla jonkun kiiltävän esineen, jonka otin käteeni. Lukija ehkä muistaa, että lippaasta, jossa ruukunsirpale oli, löytyi myöskin muinaisegyptiläinen sinetti eli scarabeus, johon oli kaiverrettu pyöreä o, hanhen kuva ja eräs hyvin harvinainen hieroglyyfi, jotka kaikki yhteensä merkitsivät "Suten se Ra" eli "Auringon Kuninkaan Poika". Tämän sinetin, joka oli sangen pieni kooltaan, oli Leo itsepäisesti panettanut paksuun kultaiseen sormukseen, ja juuri tämän sormuksen minä nyt löysin kammion permannolta, johon luulen sen lentäneen Leon sormesta hänen riuhtoillessaan kuumehoureissaan. Ajattelin, että sormus saattaisi kadota kokonaan, jos se jäisi nyt Leon haltuun, ja sentähden minä solahutin sen pikkusormeeni lähtiessäni Billalin jälkeen. Job ja Ustane jäivät Leon luo.