Menimme suuren kirkkoa muistuttavan luolan poikki ja astuimme käytävään, jonka suulla kaksi vartijaa seisoi liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Kun menimme heidän ohitsensa, he tervehtivät meitä sotilaallisesti pitkillä keihäillään nostamalla keihäänsä kasvojensa eteen samalla tavalla kuin päälliköt olivat tervehtineet meitä norsunluisilla sauvoillaan. Käytävä, johon nyt tulimme, oli aivan samanlainen kuin meidänkin huoneisiimme johtava, mutta siihen verraten häikäisevän kirkkaasti valaistu. Astuttuamme pari askelta riensi meitä vastaan neljä mykkää palvelijaa — kaksi naista ja kaksi miestä — jotka syvään kumartaen järjestäytyivät niin, että naiset asettuivat eteemme ja miehet taaksemme, ja sitten lähdettiin eteenpäin. Kuljettuamme useampien huoneiden ohi, joiden sisäänkäytävien eteen oli ripustettu samanlaiset verhot kuin meidänkin puolellamme ja joissa kuulin kuningattaren palvelusväen asuvan, me saavuimme käytävän päähän ja pysähdyimme paksuilla verhoilla peitetyn oviaukon eteen, jota kaksi valkopukuista soturia vartioitsi. He tervehtivät meitä syvään kumartaen ja vetivät verhot sivulle antaen meidän astua suureen, ainakin noin neljäkymmentä jalkaa pitkään ja yhtä leveään etuhuoneeseen, jossa arviolta noin kymmenen vaaleatukkaista naista — useimmat nuoria ja kauniita — istui permannolle asetetuilla tyynyillä ommellen koruompeluksia norsunluisilla neuloilla. Nämäkin naiset olivat kaikki mykkiä. Tämän suuren, kirkkaasti valaistun huoneen toisella puolen oli sisäänkäytävää vastapäätä samanlainen aukko raskaiden itämaisten verhojen peitossa, jotka olivat aivan erilaiset kuin meidän huoneidemme eteen ripustetut verhot. Tämän salaperäisen näköisen oviaukon edessä seisoi kaksi ihmeen kaunista mykkää tyttöä kädet rinnoilla ristissä ja pää alaspäin vaipuneena — asennossa, joka ilmaisi nöyrintä ja ehdottominta alistuvaisuutta. Lähestyessämme ojensivat molemmat toisen kätensä ja vetivät verhot sivulle, jolloin Billali käyttäytyi sangen omituisesti. Tuo kunnianarvoisa ja rakastettava vanhus — Billali oli todellakin hyvin miellyttävä henkilö — heittäytyi maahan pitkin pituuttaan ja alkoi tässä asennossa pitkän valkoisen parran maata viistäessä ryömiä huoneeseen verhojen takana. Minä tulin hänen jäljessään kävellen pystyssä kuten tavallisesti, minkä vanhus huomasi katsahtaessaan taaksensa.
"Maahan, poikaseni, maahan ja paikalla!" huohotti hän. "Lähestymme nyt 'Häntä' ja ellet osoita olevasi nöyrä, niin hän varmasti surmaa sinut tähän paikkaan."
Pysähdyin peloissani. Polveni alkoivat jo todellakin vavista ja notkahdella, mutta samassa aloin myös ajatella asemaani ja tilannetta. Olinhan englantilainen ja miksi täytyisi minun, kysyin minä itseltäni, ryömiä kontillani jonkun villin naisen edessä, ikäänkuin olisin todellakin apina, joksi Billali minua sanoo? Minä en voinut enkä tahtonut sitä tehdä, ellen aivan varmaan tiennyt, että henkeni ja elämäni riippuivat käytöksestäni. Jos nyt ryömisin polvillani, niin saisin aina tehdä samoin, ja sitäpaitsi olisi maahan lankeamiseni ilmeinen alamaisuuden tunnustus. Karaisin siis luontoni ja astuin rohkeasti pystyssä päin Billalin perässä viereiseen huoneeseen, joka oli melkoisesti pienempi kuin etuhuone. Seinät oli peitetty kallisarvoisilla verhoilla, jotka olivat noiden mykkien tyttöjen kutomat, kuten jäljestäpäin kuulin. Siellä täällä oli kauniita sohvia ja istuimia, jotka oli tehty jostakin ebenholtsin tapaisesta mustasta puusta taidokkain norsunluukoristuksin. Lattia oli kokonaan kallisarvoisten ja harvinaisen kauniiden mattojen peitossa. Huoneen perällä näytti olevan esiripulla peitetty kammio, josta näkyi valoa. Muuten huone oli aivan tyhjä.
Kömpelösti ja hitaasti ryömi vanha Billali huoneen poikki ja minä seurasin häntä mahdollisimman arvokkain askelin. Mutta minä tunsin, ettei yritykseni oikein onnistunut, sillä onhan melkein mahdotonta säilyttää arvokkuutensa kun on kuljettava vanhuksen perässä, joka matelee vatsallaan hitaasti eteenpäin kuin käärme. Sitäpaitsi oli minun käytävä äärettömän hitaasti, etten sivuuttaisi maassa ryömivää Billalia, joten minun täytyi joka askeleella viivähtää hetkinen jalka ilmassa tahi kokonaan pysähtyä kuten Skotlannin Maria-kuningatar mestauslavalle mennessään. Ollen vanha ja kankea kävi ryömiminen Billalilta sangen työläästi, joten huoneen poikki kulkumme kesti sangen kauan. Tulin aivan hänen takanaan ja minua halutti monta kertaa auttaa häntä hyvällä potkulla vähän liukkaammin eteenpäin. Omasta mielestäni olin kuin sikaa lättiinsä ajava irlantilainen eikä paljoa puuttunut, etten purskahtanut nauruun ajatellessani sattuvaa vertaustani. Olihan hullua astua näin maan hallitsijan eteen. Karkoitin tuon vaarallisen ajatuksen niistämällä nenääni, mikä toimitus näytti täyttävän Billalin sydämen kauhulla, sillä vanhus loi minuun kauhistuneen katseen ja minä kuulin hänen mutisevan: "Papiaani parkani, ajattelehan toki."
Vihdoin saavuimme esiripun luo, jonka eteen Billali jäi makaamaan kasvot lattiaa vasten liikkumatonna kuin kuollut. Kun minulla ei ollut muutakaan tekemistä, aloin katsella tarkemmin ympärilleni tuossa upeassa huoneessa. Mutta samassa tunsin, että joku tuijotti minuun esiripun takaa. En nähnyt ketään, mutta tunsin katseen, joka vaikutti omituisesti hermostooni. Kallisarvoisesta sisustuksestaan ja pehmeästä valaistuksestaan huolimatta tuntui paikka, jossa nyt olimme, kammottavan yksinäiseltä ja omituiselta. Ympärillämme vallitsi kuoleman hiljaisuus ja vanha Billali makasi liikkumatonna kuin kuollut matolla esiripun edessä, josta hurmaava tuoksu kohosi huoneen hämärää holvikattoa kohti. Minuutti toisensa jälkeen kului eikä risahdustakaan kuulunut. Minä tunsin yhä tuon näkymättömän olennon tarkastelevan minua ja hänen läpitunkeva katseensa, jota en nähnyt, mutta jonka vain tunsin, täytti lopulta mieleni sanomattomalla kauhulla. Tuskanhiki helmeili otsallani.
Vihdoin esirippu liikahti. Minkälainen mahtoi olla olento, jonka se kätki? Oliko hän alaston villi nainen, vai joku solakka itämainen kaunotar? Ehkäpä eteemme ilmestyisi nykyaikainen iltateetään juova nuori neiti? Minulla ei ollut hämärintä aavistustakaan, minkälainen amahaggerien salaperäinen kuningatar mahtoi olla enkä olisi lainkaan hämmästynyt, vaikka kuka hyvänsä noista kolmesta olisi astunut eteeni. Esirippu heilahteli hiljaa ja sen laskoksista ilmestyi näkyviin ihmeen kaunis lumivalkoinen käsi. Verhoa pitelevät sormet olivat pitkät ja hennot ja niiden kynnet olivat hyvinhoidetut ja ruusunpunertavat. Käsi raoitti esirippua hiukan ja suloisin ja hopeankirkkain ääni, mitä olen milloinkaan kuullut, sanoi puhtaalla ja klassillisella arabian kielellä:
"Muukalainen, miksi pelkäät?"
Olin juuri mielessäni ylpeillyt, että olin näköjään aivan rauhallisesti seissyt paikallani, ja sentähden hämmästyin kovin kysymyksen kuullessani. Ennenkuin ehdin sanoa mitään, vetäistiin esirippu kokonaan syrjään ja pitkä, solakka olento seisoi meidän edessämme. Sanon olento, sillä ei ainoastaan vartalo, vaan kasvotkin olivat valkoisen utuisen harson peitossa ja luulin ensin jonkun vainajan nousseen haudastaan meidän eteemme. En voi vieläkään käsittää, miten tuo ajatus pälkähti päähäni, sillä harso oli niin ohut, että hieno punertava iho kuulsi sen läpi. Ajatuksen oli luultavasti aiheuttanut juuri tuo harso, joka oli sattumalta tahi tarkoituksella kiedottu samalla lailla kuin vainajien hikiliina. Oli miten oli, nähdessäni tuon aavemaisen ilmestyksen minut valtasi sanomaton kauhu. Hiukseni nousivat pystyyn ja polveni alkoivat vavista, sillä minä tunsin, ettei edessäni seisova olento ollut luonnollinen, meidän kaltainen ihminen. Saatoin kuitenkin aivan hyvin nähdä, että tuo hunnutettu ja salaperäinen, muumiota muistuttava olento oli solakka ja joka suhteessa ennenkuulumattoman kaunis nainen, jonka koko olemuksessa oli jotakin lumoavaa, jotakin käärmeen sulavaa suloutta, jonka kaltaista en ollut milloinkaan ennen nähnyt.
"Miksi olet niin peloissasi, muukalainen?" kysyi tuo suloinen ääni toistamiseen saattaen sydämeni väräjämään kuin ihanin soitto. "Onko minussa jotakin, joka saa miehen pelästymään? Sitten ovat miehet varmasti erilaiset kuin ennen." Hän kosketti kädellään keimailevasti kiiltävänmustaa tukkaansa, joka lumivalkoisen hunnun alla aaltoili pehmeästi melkein hänen sandaaleihin pistettyihin siroihin jalkoihinsa saakka, ja samassa hän kääntyi ikäänkuin näyttääkseen meille koko huumaavan suloutensa.
"Ihmeellinen kauneutesi saa minut pelkäämään, oi kuningatar",
vastasin minä nöyrästi tietämättä oikein mitä olisi pitänyt sanoa.
Olin kuulevinani maassa makaavan vanhan Billalin mutisevan itsekseen:
"Hyvästi sanottu, poikaseni, hyvästi sanottu."