"Minä huomaan, että miehet osaavat vieläkin pettää meitä naisia petollisin sanoin", vastasi kuningatar nauraen hopealta helähtelevää naurua. "Oi, muukalainen, sinä pelkäsit sentähden, että tunsit minun katselevan ja tutkivan luonnettasi ja sydäntäsi. Sentähden sinä pelkäsit, mutta koska olen vain nainen, niin suon valheesi sinulle anteeksi, sillä se oli kohteliaasti ja kauniisti sanottu. Mutta sanopas, muukalainen, miksi tulitte tänne — tähän kuoleman kauhujen maahan, jonka äärettömien soiden keskellä asuva luolakansa ei tiedä hyvyydestä mitään? Mitä tulitte etsimään? Ettekö välitä lainkaan hengestänne, kun antaudutte Hiya'n, 'Hänen-jota-täytyy totella' armoille? Selitä minulle myöskin, mistä olet oppinut kielesi, jota puhun. Tämä kielihän, joka on muinaisen syyriankielen suloinen jälkeläinen, on hyvin vanha. Puhutaanko sitä vielä? Niinkuin näet elän minä täällä yksinäni hautojen keskellä erilläni muusta maailmasta, josta en välitä. Muistot vanhoilta ajoilta ovat olleet seuranani, oi muukalainen — ja ne ovat haudassa, jonka itse niille kaivoin. On totta kun sanotaan, että ihminen itse elämänsä turmelee." Hänen suloinen äänensä värähti ja hänen rinnastaan kohosi pidätetty nyyhkytys. Samassa hänen katseensa osui maassa makaavaan Billaliin ja hän suoristausi äkkiä.
"Siinähän olet, vanhus", huudahti hän. "Miten on järjestyksen laita taloudessasi. Minulle on kerrottu, että näiden minun vieraideni kimppuun on hyökätty. Lapsesi, nuo kirotut roistot, olivat toimeenpanneet 'ruukkujuhlan' surmatakseen ja syödäkseen heistä yhden ja elleivät toiset olisi tapelleet kuin leijonat, niin heidätkin olisi tapettu, enkä minäkään olisi kyennyt heitä sitten enää henkiin herättämään. Mitä tämä merkitsee, vanhus? Mitä sanot, jos minä annan sinut niiden käsiin, jotka toimeenpanevat koston?"
Vihastuessaan oli kuningatar puhunut yhä kovemmin ja hänen äänensä kajahteli kylmän kirkkaana huoneen kallioseinistä. Olin näkevinäni miten hänen silmänsä salamoivat ja huomasin Billalin, jota olin pitänyt jotensakin pelottomana henkilönä, vapisevan pelosta ja kauhusta kuin haavanlehden.
"Oi Hiya! oi Hän!" vastasi hän kohottamatta valkoista päätään lattiasta. "Oi kuningatar, ole yhtä armelias kuin olet suurikin, sillä minä olen nyt ja aina sinun nöyrin palvelijasi. Minä en juhlaa suunnitellut, enkä edes tiennyt siitä mitään; nuo roistot, joita sanotaan lapsikseni, toimivat aivan omin päin. Olen viaton. Erään naisen houkuttelemina, jota sinun vieraasi Porsas oli loukannut, he olisivat noudattaneet maan vanhaa tapaa ja syöneet lihavan mustan muukalaisen, jonka vieraasi Papiaani ja Leijona, joka on sairas, olivat tuoneet mukanaan. He luulivat voivansa ilman muuta tehdä niin, kun et ollut maininnut sanaakaan hänestä, oi kuningatar. Mutta kun Papiaani ja Leijona näkivät mitä oli tekeillä, niin he tappoivat naisen ja samalla myös palvelijansa, joka siten pelastui hehkuvan ruukun hirveästä kuolemasta. Silloin nuo kirotut, nuo pahan hengen lapset tulivat aivan hulluiksi tuntiessaan veren hajun ja karkasivat Leijonan, Papiaanin ja Porsaan kimppuun. Mutta nämä taistelivat urhoollisesti. Oi Hiya! he löivät kuin miehet tappaen paljon ja pitivät puoliaan, kunnes minä saavuin ja pelastin heidät. Rikolliset olen lähettänyt tänne Koriin tuomittavaksesi, oi Hän, ja he ovat jo täällä."
"Hyvä on, vanhus, minä tiedän sen ja huomenna minä tutkin ja tuomitsen heidät suuressa salissa. He tulevat saamaan ansionsa mukaan, ole siitä varma. Sinut minä tällä kertaa armahdan, vaikkakin vastenmielisesti, mutta muista, että pidät paremman kurin perhekunnassasi tästä lähtien. Poistu!"
Billali nousi polvilleen ja kumarsi nöyrästi ja hämmästyneen näköisenä kolme kertaa. Sitten hän valkoisen parran maata viistäessä ryömi tiehensä samalla tavalla kuin oli tullutkin ja katosi viimein oviverhojen taakse. Olin sangen levoton jäädessäni yksikseni tuon hirvittävän, mutta samalla niin verrattoman viehättävän naisen seuraan.
XIII.
AYESHA.
"Kas niin, nyt hän meni, tuo Vanha valkopartainen hupakko!" sanoi Hän. "Miten pieni onkaan tiedon ja viisauden määrä, jonka ihminen elinaikanaan ehtii hankkia. Ehtymättömistä lähteistä hän voi sitä ammentaa molemmin käsin, mutta veden lailla se juoksee hänen sormiensa välistä. Ja kuitenkin, jos hänen kätensä vain hiukankin kostuvat, ihmettelee jo kokonainen sukupolvi hulluja hänen viisauttaan. Eikö niin? Mutta mikä on nimesi? Vanhus sanoo sinua 'papiaaniksi'", lisäsi hän nauraen, "sillä näillä villeillä, joilla ei ole vähintäkään mielikuvitusta, on tapana antaa toisilleen sen eläimen nimi, jota kukin asianomainen muistuttaa. Mikä on nimesi omassa maassasi, muukalainen?"
"Holly on nimeni, oi kuningatar", vastasin minä.