Hän naurahti, mutta ei vastannut mitään. Kylmä väristys karmi jälleen ruumistani.
"Entä Kreikka?" sanoi hän sitten. "Onko Kreikka vielä olemassa? Ah, minä rakastin kreikkalaisia. He olivat kauniita kuin jumalat ja nerokkaita, mutta äkkipikaisia ja huikentelevaisia."
"Kyllä", sanoin minä. "Kreikka on kyllä olemassa, mutta nykyiset kreikkalaiset eivät ole sellaisia kuin muinaiset helleenit ja nykyinen Kreikka on vain kalpea muisto muinaisesta Hellaasta."
"Vai niin! Entä hebrealaiset, ovatko he vielä Jerusalemissa? Onko temppeli, jonka tuo viisas kuningas rakensi, vielä olemassa ja jos niin on, niin mitä Jumalaa he siellä palvovat? Onko heidän Messiaansa tullut, josta he niin paljon ennustivat ja puhuivat? Hallitseeko hän nyt maailmaa?"
"Juutalaisten valtakunta sortui ja heidän kansansa rippeet ovat hajautuneet kaikkiin maailman ääriin. Jerusalemia ei ole enää ja Herodeksen temppelin —"
"Herodeksen!" toisti hän. "Häntä en tunne, mutta jatka."
"Roomalaiset polttivat temppelin ja Rooman kotkat liitelivät sen raunioilla. Silloinen Judea on nyt autio erämaa."
"Vai niin kävi Jerusalemin! Nuo roomalaiset olivat mahtava kansa ja he pyrkivät aina suoraan ja nopeasti päämaaliinsa niinkuin heidän kotkansa saaliinsa kimppuun. Mutta heidänkin maailmanvaltansa kukistui."
"Solitudinem faciunt, pacem appellant", virkahdin minä, "hävittävät kaikki olemattomiin ja sanovat sitä rauhaksi."
"Ah, sinä osaat puhua latinaakin!" huudahti hän hämmästyneenä. "Se sointuu niin omituiselta korvissani taas pitkistä ajoista ja minusta tuntuu kuin korostuksesi olisi erilainen kuin roomalaisten. Kuka kirjoitti tuon lauseen? Sananlaskua en tunne, mutta se on varmasti tuon mahtavan kansaan keskuudessa syntynyt. Näyttää siltä kuin olisin tavannut oppineen miehen — miehen, joka on ammentanut viisauden kaivosta ja osannut pitää veden käsissään. Osaatko kreikkaakin?"