"Ovat — joksikin ajaksi; mutta aina jonkun ajan kuluttua he syntyvät yhä uudelleen tähän maailmaan. Minä, niin, juuri minä, Ayesha — se on minun nimeni, muukalainen — sanon sinulle, että minä odotan parhaillaan erään, jota rakastin, mutta joka on kuollut, palaavan jälleen luokseni. Täällä minä odotan häntä, kunnes hän löytää minut, sillä tiedän varmasti hänen tulevan tänne, ja täällä, vain täällä hän on tapaava minut. Minulla on voimaa ja valtaa, kauneudessa ja suloudessa minä voitan kreikkalaisten Helenankin, jonka kunniaksi he lauluja sepittelivät, ja minä olen Salomoa monta vertaa viisaampi. Tunnen maailman kaikki salaisuudet, kaikki luonnon voimat voin käskeä palvelukseeni, ja minä olen joksikin ajaksi vapautunut olotilan muutoksestakin, jota te nimitätte kuolemaksi. Miksi, oi muukalainen, luulet siis minun, joka voisin hallita koko maailmaa, elävän täällä näiden raakalaisten keskuudessa, jotka ovat villipetojakin julmemmat?"
"Minä en tiedä, oi kuningatar", vastasin nöyrästi.
"Sentähden, että odotan häntä, jota rakastan. Elämäni on ehkä ollut paha, en tiedä — sillä kuka voi sanoa mikä on paha ja mikä on hyvä. Siksi en tahdo kuolla, vaikka voisinkin — mikä ei voi tapahtua ennenkuin aikani tulee — mennäkseni hänen luoksensa sinne, missä hän on, sillä minä pelkään, että meidän välillemme voisi nousta muuri, jonka yli en lopultakaan pääsisi. Avaruuksissa, joissa maailmat ikuisia ratojaan kiertävät, voisi myös varmaankin hyvin helposti eksyä tieltään. Mutta päivä on koittava, jolloin hän, minun rakastettuni, syntyy jälleen tähän maailmaan ja noudattaen lakia, jota eivät mitkään inhimilliset suunnitelmat voi tyhjäksi tehdä, hän tulee tänne ja löytää minut samasta paikasta, jossa hän minut kerran kohtasi. Nähdessään minut jälleen hänen sydämensä varmasti sulaa, vaikka minä rikoin häntä vastaan. Voihan olla, ettei hän minua enää tunne, mutta siitä huolimatta hän on rakastava minua vain kauneutenikin tähden. Viisikintuhatta vuotta voi häipyä ajan mittaamattomaan hautaan niinkuin pienoinen pilvenhattara häviää yön pimeyteen ennenkuin armaani saapuu, mutta hän voi tulla vaikka jo huomenna."
Istuin hetkisen aivan sanatonna hämmästyksestä. Tämä meni jo yli minun ymmärrykseni.
"Jos niin on, oi kuningatar", sanoin vihdoin, "että me ihmiset synnymme yhä uudelleen, niin sinun laitasi ei olekaan samoin, jos totta puhut." Hän katsahti minuun terävästi ja hänen silmänsä välähtivät hunnun takana. "Sinun", lisäsin minä sentähden hätäisesti, "joka et ole milloinkaan kuollut?"
"Aivan niin", vastasi hän. "Olet oikeassa. Tietojeni avulla ja osalta sattumalta minä olen onnistunut ratkaisemaan luonnon suurimman arvoituksen. — Elämähän on olemassa — sanopas, muukalainen, minkätähden tuota elämää ei voitaisi pidentää joksikin ajaksi? Merkitseekö kymmenen, kaksikymmentä tahi viisikymmentäkään tuhatta vuotta mitään elämän ikuisuudessa? Voivatko sateet ja myrskyt kymmenentuhannen vuoden kuluessa hioa vuoren huippuja tuskin vaaksankaan vertaa matalammiksi? Kahdentuhannen vuoden kuluessa eivät nämä luolat ole vähääkään muuttuneet, kaikki on ennallaan, paitsi villieläimet ja ihmiset, jotka ovat villipetojen kaltaisia. Jos tietäisit ja ymmärtäisit luonnon suuret salaisuudet, niin tämä asia ei olisi mielestäsi lainkaan ihmeellinen. Elämän olemassaolo on kyllä ihme, mutta ei sen pidentäminen. Luonnon elävöittää sama henki kuin ihmisenkin, joka on luonnon lapsi. Hän, joka löytää tämän iäisen hengen, ja antaa sen virrata elimistöönsä, hän ei kuole, vaan elää yhtä kauan kuin saman hengen elävöittämä luontokin. Hänen elämänsä ei ole loppumaton, sillä luonto, elämän lähde, ei ole iankaikkinen, vaan kuolee kerran niinkuin kuun luontokin on kuollut. Kuten sanottu, luonnon elämän täytyy joskus sammua tahi oikeammin muuttua ja nukkua, kunnes se jälleen herää henkiin. Mutta milloin tämä kuolema tapahtuu? Ei ainakaan vielä ja hän, joka tuntee luonnon salaisuudet, elää niin kauan kuin luonnossakin elämä sykkii. Minä tunnen ne osaksi, en kaikkia, mutta ehkä kuitenkin enemmän kuin kukaan toinen. Minä en epäile, että tämä on sinulle suuri salaisuus, ja sentähden en tahdo nyt puhua siitä enempää. Ehkä keskustelemme näistä asioista joskus muulloin, jos minulla on siihen halua, mutta voi käydä niinkin, etten puhu tästä enää milloinkaan. Etkö ihmettele, mistä tiesin teidän olevan tulossa tänne ja pelastaa teidät joutumasta hehkuvan ruukun uhreiksi?"
"Kyllä, oi kuningatar", vastasin minä hiljaa.
"Katso siis tänne", ja hän viittasi tuohon kastemaljan tapaiseen vesiastiaan, jonka ylitse hän kumartui varjostaen kädellään veden pintaa.
Nousin katsomaan ja äkkiä vesi tummeni. Sitten se kirkastui ja minä näin yhtä selvästi kuin olen konsanaan eläissäni nähnyt — meidän veneemme tuossa hirvittävässä kanavassa. Leo nukkui veneen pohjalla ja oli moskiittojen suojaksi vetänyt peitteen päällensä, niin ettei kasvoja näkynyt, ja minä, Job ja Mohammed kuljimme rannalla vetäen venettä.
Kavahdin kauhistuneena ylös ja huudahdin, että tämä oli noituutta, sillä minä muistin tuon hetken aivan selvästi.