"Ei, ei, oi Holly", sanoi hän, "noituutta ei ole olemassakaan — se on vain tietämättömyydestä johtunut harhaluulo. Noituus on vain luonnon salaisuuksien tuntemista. Tuo vesi on minun kuvastimeni, josta näen kaikki, mitä tapahtuu, jos vain haluan. Voin siinä näyttää sinulle menneisyydestä mitä hyvänsä, mikä koskee tätä maata ja on minun tiedossani, tahi jonkun tapahtuman, jonka sinä, katselija, tunnet. Ajattele ketä hyvänsä ja tuon henkilön kasvot heijastuvat ajatuksistasi kuvastimeeni. Minä en tunne salaisuutta vielä kokonaan — en voi nähdä tulevia asioita. Mutta tämä salaisuus on vanha eikä minun keksimäni. Arabian ja Egyptin tietäjät tunsivat sen jo tuhansia vuosia sitten. Eräänä päivänä juolahti tuo vanha kanava sattumalta mieleeni — noin kaksituhatta vuotta sitten minä kerran purjehdin sitä myöten — ja minua halutti katsella sitä jälleen. Silloin näin veneen, jonka pohjalla eräs kaunisvartaloinen nuorukainen nukkui peite kasvoillaan, ja kolme miestä kulki rannalla vetäen venettä, ja minä lähetin väkeni pelastamaan teidät varmasta kuolemasta. Ja nyt hyvästi, muukalainen. Mutta odotahan hiukan. Kerro minulle jotakin tuosta nuorukaisesta — leijonasta, joksi vanhus häntä nimittää. Tahtoisin mielelläni nähdä hänet, mutta hän on sairas — sinä sanot hänellä olevan ankaran kuumeen — hän haavoittui taistelussa."
"Hän on hyvin huono", vastasin minä surullisesti; "etkö voisi tehdä jotakin hänen hyväksensä, oi kuningatar, joka olet niin viisas?"
"Voin kyllä. Minä voin parantaa hänet heti, mutta miksi puhut niin surullisesti? Rakastatko nuorukaista? Onko hän ehkä sinun poikasi?"
"Hän on ottopoikani, oi kuningatar! Annanko tuoda hänet tänne?"
"Ei. Kuinka kauan on kuume ollut hänessä?"
"Tänään on kolmas vuorokausi."
"Hyvä; anna hänen maata rauhassa vielä yksi päivä. Ehkä hän voittaa kuumeen itse ilman minun apuani, mikä on parempi, sillä minun lääkkeeni on järkyttävän voimakas. Mutta ellei huomen-illalla samaan aikaan, jolloin ensimmäinen kuumekohtaus hänet tapasi, tapahdu käännettä parempaan päin, niin minä tulen ja parannan hänet. Odotahan, kuka hoitaa häntä?"
"Valkoihoinen palvelijamme, jota Billali nimittää porsaaksi, sekä" — tässä minä epäröin hieman — "eräs kaunis Ustane niminen nuori nainen, tämän maan asukkaita, joka syleili ja suuteli häntä heti hänet nähtyään ja on sen jälkeen alati pysynyt hänen luonansa kansasi keskuudessa vallitsevan vanhan tavan mukaan, mikäli minä ymmärrän, oi kuningatar."
"Minunko kansani!" huudahti hän kiivaasti. "Älä sano tätä kansaa minun kansakseni! Nuo orjat ovat vain koiria, jotka tottelevat ja palvelevat minua, kunnes vapautukseni hetki koittaa. Heidän tapojensakaan kanssa ei minulla ole mitään tekemistä. Älä myöskään sano minua kuningattareksi — olen kyllästynyt imarteluun ja arvonimiin — sano minua vain Ayeshaksi. Tuo nimi sointuu niin suloisesti korvissani kuin kaiku menneiltä ajoilta. En tiedä oikein, mitä ajattelisin tästä Ustanesta. Mahtaisiko hän olla henkilö, josta minua on varoitettu ja jota minä vuorostani varoitin? Lieneekö hän — mutta katsotaanpa", ja kumartuen eteenpäin hän ojensi kätenä vesiastian yli ja katseli siihen kiinteästi. "Katso", kuiskasi hän sitten hiljaa, "hänkö se on?"
Katsoin astiaan ja näin veden kirkkaassa kuvastimessa Ustanen kauniit piirteet. Hän oli hiukan kumarassa ja katseli alaspäin kasvoillaan sanomattoman hellä ilme. Tumma hiuskiehkura oli valahtanut hänen oikealle olkapäälleen.