"Hän se on", sanoin minä matalalla äänellä, sillä tämä kummallinen tapa tehdä huomioita oli jälleen saattanut minut aivan ymmälleni.
"Hän katselee nukkuvaa Leoa."
"Leo", toisti Ayesha ajatuksiinsa vaipuneena; "sehän on 'leijona' latinaksi. Vanhus on kerrankin onnistunut nimien valinnassa. Tämäpä on sangen kummallista", jatkoi hän puhellen itsekseen, "sangen kummallista — mutta eihän se voi olla mahdollista." Hän ojensi kätensä kärsimättömästi vesiastian yli ja kuva häipyi veteen, jonka pintaan nyt vain lampun liekki kuvastui.
"Tahtoisitko pyytää minulta jotakin ennenkuin poistut luotani, oi Holly?" sanoi hän hetkisen mietittyään. "Näiden villien ihmisten keskuudessa, jotka eivät tiedä mitään sivistyneistä oloista, ei ole tarjolla mitään mukavuuksia, joihin lienet tottunut. Minä tulen kyllä mainiosti toimeen. Tuossa on ruokani", ja hän viittasi pieneen maljakkoon, jossa oli hedelmiä. "Minä syön vain hedelmiä ja vehnäkakkuja ja juon silloin tällöin hiukan vettä. Muuta en suuhuni pane. Olen käskenyt tyttöni palvella teitä. He ovat kuuromykkiä, kuten olet huomannut, ja sentähden myös kaikkein parhaimmat palvelijat. Olen satoja vuosia koettanut kehittää tämmöistä palvelijarotua ja monien pettymysten jälkeen minä vihdoin onnistuin. Onnistuin kerran ennenkin, mutta rotu oli niin hirvittävän ruma, että annoin sen kuolla sukupuuttoon. Kuten näette ovat nämä aivan erilaisia. Kokeilinhan minä kerran luodakseni oikein jättiläisten rodun, mutta hanke näytti olevan luonnonvastainen ja yritykseni raukesi. Sano, tahtoisitko pyytää minulta jotakin?"
"Kyllä, oi Ayesha; erään pyynnön tahtoisin esittää", sanoin minä rohkeasti, vaikka sisimmässäni pelkäsin kovasti. "Minä tahtoisin nähdä kasvosi."
Hän naurahti hopeanheleästi. "Mieti tarkoin, oi Holly, mitä nyt pyydät. Sinähän tunnet kreikkalaisten vanhat jumalaistarut. Eikö niissä puhuta eräästä Actaeon nimisestä nuorukaisesta, joka tuli onnettomaksi ja menehtyi viimein kokonaan vain sentähden, että liika kauneus oli sokaissut hänet? Jos näytän sinulle kasvoni, niin ehkä toivottomuus tuhoaa sinutkin, sillä minä en ole sinua varten — olen hänen, joka on kerran ollut, mutta joka ei ole vielä palannut."
"Niin kuin tahdot, Ayesha", sanoin minä. "En pelkää kauneuttasi. Sellainen turhuus kuin naisen kauneus, joka on katoovainen kuin kedon kukkanen, ei mieltäni järkytä."
"Erehdyt", sanoi hän, "se ei katoa eikä lakastu. Minun kauneuteni pysyy yhtä kauan kuin minä elän. Tapahtukoon tahtosi, ajattelematon mies, mutta älä syytä minua, jos intohimot saavat sinut valtoihinsa. Ei kukaan, joka kerran on nähnyt kasvoni, voi unhottaa kauneuttani, ja sentähden minä käyn näiden villienkin keskellä hunnutettuna, etteivät he käytöksellään närkästyttäisi minua ja aiheuttaisi kuolemaansa. Sano, tahdotko, että täytän pyyntösi?"
"Tahdon", vastasin minä uteliaisuuden valtaamana.
Hän kohotti valkeat ja pyöreät käsivartensa — en ole milloinkaan nähnyt niiden vertaisia — ja veti hitaasti, hyvin hitaasti hiuksistaan muutamia neuloja. Samassa tuo pitkä, jalkoihin saakka ulottuva huntu irtausi ja valahti maahan ja Ayesha seisoi edessäni puettuna hohtavan valkoiseen vartalon mukaiseen vaatetukseen, joka vain kohotti hänen oivallista, kuninkaallista ryhtiään. Hänen pienissä jaloissaan oli kultasolkiset sandaalit ja nilkat olivat niin täydellisen sopusuhtaiset, ettei kukaan kuvanveistäjä ole milloinkaan sellaisista uneksinutkaan. Vyötäisillä oli puhtaasta kullasta tehty, kaksipäistä käärmettä esittävä vyö. Ihailin noita suloisia käsiä, jotka olivat rinnan yli ristissä, ja sitten kohotin katseeni, ja — minä en liioittele — kavahdin taaksepäin soaistuna ja hämmästyneenä. Olen kuullut puhuttavan taivaallisten olentojen sanomattomasta kauneudesta, nyt minä näin sen. Ja kuitenkin oli tässä kauneudessa, tässä sanoin kuvaamattomassa suloudessa ja puhtaudessa jotakin hirveätä ja pirullista — minuun se ainakin teki sellaisen vaikutuksen. Mitä sanoja käyttäisin kuvatakseni hänen kauneuttaan? En voi — en osaa! Maailmassa ei ole ihmistä, jonka kynä voisi antaa hämärän aavistuksenkaan siitä, mitä näin. Voisin kertoa suurista ja syvistä, mutta samalla pehmeän tummista silmistä, poskien ruusuisesta punasta, ylevästä, mustan tukan varjoamasta otsasta ja piirteiden sanomattomasta puhtaudesta, mutta kuinka ihana hänen koko olemuksensa olikaan, niin ei hänen viehätysvoimansa kuitenkaan piillyt hänen ulkonaisessa kauneudessaan. Hänen koko olennostaan virtasi jumalallinen, vastustamaton tenhovoima, joka säteili hänen kasvoillaan kuin elävä sädekehä. En ole milloinkaan voinut aavistaakaan, minkälainen oikein huippuun kehittynyt, ylevä kauneus voi olla, ja kuitenkin oli tässä kauneudessa jotakin käsittämättömän tummaa ja ahdistavaa — sädekehä ei ollut kotoisin taivahista — mutta oli yhtä loistava ja häikäisevä. Noilla kauniilla kasvoilla kuvastui syvä kokemus, ja surut ja intohimot olivat niihin leimansa painaneet. Ei edes suloinen hymykään, joka hiipi hänen rusohuulilleen, voinut karkoittaa murheiden ja synnin varjoa. Loistavien silmien säihkyvässä katseessakin tuo varjo näkyi, se himmensi hänen ylevän muotonsa ja se tuntui sanovan: "Katso minua. Vaikka minä olen melkein jumalallinen olento, kuolematon ja kaikkia muita naisia monta vertaa kauniimpi, niin ahdistaa minua menneiden muisto vuosisadasta toiseen ja intohimojen myrskyt riehuvat sydämessäni — syntiä olen tehnyt ja murheen malja on ollut pohjaton — paha on elämäni vieläkin oleva ja murheeni loppuu vasta sitten kun vapautukseni hetki koittaa."