Jonkun magneettisen vastustamattoman voiman vaikutuksesta minä tuijotin hänen loistaviin silmiinsä ja tunsin, että niistä virtasi voima, joka hämmensi ajatukseni ja melkein sokaisi minut.
Hän nauroi — ah, kuinka ihanalta se kaikui korvissani — ja nyökäytti minulle ylhäisen keimailevasti.
"Hupsu mies!" sanoi hän. "Actaeonin lailla olet saanut tahtosi perille, mutta varo, etteivät omat intohimosi saata sinua perikatoon, kuten hänen kävi. Minä olen myöskin jumalatar, oi Holly, johon ei kukaan mies saa koskea, paitsi eräs, ja sinä et ole hän. Sano, oletko kylliksesi katsellut minua?"
"Olen nähnyt kauneuden, joka on häikäissyt silmäni", sanoin minä käheästi ja peitin kasvoni kädelläni.
"Vai niin! Mitä minä sanoin sinulle! Kauneus on kuin salama; sitä on hauska katsella, mutta se on vaarallinen ja pirstoo etenkin puita, oi Holly!" Jälleen hän nyökäytti päätään ja nauroi.
Samassa hän vaikeni ja minä näin sormieni lomitse hänen kasvojensa muuttuvan äkkiä hirvittävästi. Hänen suuriin silmiinsä ilmestyi jäykkä ilme, jossa kauhu näytti taistelevan jonkun hänen mustassa sielussaan heräävän kumman toivon kanssa. Suloiset piirteet kovettuivat ja hänen notkea vartalonsa suoristausi entistäkin suoremmaksi.
"Ihminen!" sähähti hän hampaidensa välistä nakaten päänsä taaksepäin kuin käärme, joka on iskemäisillään — "ihminen, mistä olet saanut sinettikiven, joka on kädessäsi. Puhu, tahi Elämän Hengen nimessä minä surmaan sinut heti!" ja hän astui askeleen minua kohti. Hänen silmänsä leimusivat niin hirveästi — ne näyttivät aivan suitsevan tulta — että minä vaivuin maahan hänen eteensä soperrellen kauhuissani käsittämättömiä sanoja.
"Hiljaa", sanoi hän entisellä suloisella äänellään ja muuttui samassa yhtä rakastettavaksi kuin ennenkin. "Minä pelästytin sinut! Anna minulle anteeksi! Mutta välistä, oi Holly, kärsivällisinkin luonne kiusaantuu tapausten äärettömän hidasta kulkua seuratessaan ja sulasta närkästyksestä minun välistä haluttaa koetella voimaani — olit hyvin lähellä kuolemaa — mutta minä muistin —. Niin, mistä olet saanut tuon sinettikiven?"
"Minä löysin sen", kuiskasin kompuroidessani jaloilleni. Olin todellakin niin pyörällä päästäni, etten osannut muuta sanoa. Muistin vain, että olin löytänyt sen Leon kammion lattialta.
"On hyvin kummallista", sanoi hän koettaen turhaan hillitä liikutustaan, "mutta minä olen kerran nähnyt aivan samanlaisen sinettikiven. Se — se riippui — rakastamani miehen kaulassa." Tukahdutettu nyyhkytys kohosi hänen rinnastaan ja hänen silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä. Minä näin, että hänkin oli vain nainen, jonka sydäntä suru ja murhe kalvoivat.