"Niin", jatkoi hän, "tuo on tietysti toinen samanlainen, vaikka en olisi uskonut toista olevan olemassakaan. Sinettiin, jonka olen ennen nähnyt ja joka oli aivan samanlainen, liittyi kummallinen kertomus, jota hän, jolla sinetti oli, piti suuressa arvossa ja salaisuutenaan. Mutta kivi, jonka näin, ei ollut kiinnitetty sormukseen niinkuin tuo. Mene nyt, Holly, mene, ja koeta unhottaa, jos suinkin voit, että olet nähnyt Ayeshan kauneuden ja katsellut hänen kasvojaan", ja kääntyen poispäin hän heittäytyi sohvalle ja painoi päänsä tyynyihin.

Minä hoipertelin huoneesta ulos enkä muista, miten pääsin omaan kammiooni.

XIV.

SIELU HELVETISSÄ.

Kello oli noin kymmenen illalla, kun minä vihdoin heittäydyin vuoteelleni ja aloin koota ajatuksiani ja miettiä mitä olin kuullut ja nähnyt. Mutta mitä enemmän vaivasin päätäni, sitä hämärämmäksi kävi kaikki. Olinko minä hullu vai juovuksissa? Olinko nähnyt unta vai olinko joutunut jonkun suunnattoman ja mainiosti suunnitellun pilan esineeksi? Miten saattoi olla mahdollista, että minä, kaikin puolin kylmän järjen mies, joka tunsin kaikkien tieteenhaarojen tärkeimmät saavutukset ja olin tähän saakka ehdottomasti kieltäytynyt uskomasta sellaiseen hölynpölyyn, jolle Euroopassa annetaan nimi "yliluonnollinen", voisin nyt uskoa pari minuuttia sitten puhutelleeni naista, joka oli ainakin kahdentuhannen vuoden ikäinen? Mahdotontahan se oli. Mutta jos kaikki, mitä olin kuullut ja nähnyt, oli vain pilaa, niin miten oli tämä pila selitettävissä? Miten kuvastuivat tapahtumat veden pinnassa täysin todenmukaisesti, miten oli ymmärrettävissä tuon naisen ihmeteltävän tarkat ja elävät muistelmat kaukaisimmasta muinaisuudesta, hänen tietämättömyytensä myöhäisempien aikojen tapahtumista ja hänen ilmeinen välinpitämättömyytensä niitä kohtaan? Mitä oli sitten sanottava hänen ihmeellisestä ja peloittavasta kauneudestaan? Ainakin se oli todellinen ja aivan ennenkuulumaton. Kukaan kuolevainen nainen ei voinut olla niin yliluonnollisen, niin häikäisevän kaunis. Hän oli ollut aivan oikeassa sanoessaan, ettei miehen ollut hyvä nähdä sellaista kauneutta. Olen aina ollut piintynyt naisten vihaaja. Lukuunottamatta nuoruuteni lyhyttä ja onnetonta rakkauden tarinaa olen kaiken ikäni uskollisesti karttanut heikompaa sukupuolta (nimitys ei ole mielestäni oikeutettu) ja olen karkoittanut sen ajatuspiiristänikin aivan kokonaan. Mutta nyt minä tiesin ja sanomattomaksi kauhukseni käsitin, etten milloinkaan saisi ajatuksistani noita ihmeellisiä silmiä, tuota olentoa, jonka demoonisessa kauneudessa oli vastustamaton tenho. Hänellä oli kahdentuhannen vuoden elämänkokemus, luonnon salaiset voimat palvelivat häntä ja hän oli kuolematon. Eikö siis kannattanut rakastua häneen, jos kerran täytyi johonkin naiseen rakastua? Mutta valitettavasti oli jo myöhäistä kysellä ja mietiskellä, kannattiko vai ei antaa lemmentulen syttyä sydämessäni, sillä mikäli minä näitä asioita ymmärrän, olin jo silmittömästi ja toivottomasti rakastunut tuohon valkoiseen velhottareen. Minä, keski-ikäinen, yleistä kunnioitusta nauttiva mies, ja tunnettu yliopistossani ja toveripiireissäni yleisesti naisten vihaajaksi! Mitä hulluja! Hän oli minua kyllä vakavasti varoittanut, mutta minä en ollut siitä välittänyt. Tämäpä vasta oli kaunista — joutua tässä vielä vanhoillaan tuon nykyaikaisen Circen lumoihin! Mutta hänhän ei ollutkaan nykyaikainen kuten hän itse väitti. Hän oli melkein yhtä vanha kuin alkuperäinen Circekin.

Hiuksiani raastaen minä syöksähdin vuoteeltani. Minun täytyi tehdä jotakin nämä mietteet karkoittaakseni tahi muutoin tunsin tulevani hulluksi. Mitä hän mahtoi tarkoittaa sanoillaan sinetistä, joka oli sormessani? Se oli Leon, ja oli löytynyt vanhasta lippaasta, jonka Leon isä, Vincey vainaja, oli jättänyt huostaani melkein kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Olisiko kertomus sittenkin tosi, joten ruukun sirpaleen kirjoitus ei olisikaan jonkun mielipuolen mielikuvituksen tuote? Olisiko Leo siis mies, jota 'Hän-jota-täytyy totella' odotti — vainaja, jonka piti uudestaan syntymän? Mahdotonta! Naurettavaa! Oliko milloinkaan kuultu, että joku olisi syntynyt uudestaan maailmaan?

Mutta jos oli mahdollista, että joku nainen saattoi elää kaksituhatta vuotta — niin silloin oli kaikki mahdollista. Minä olin siis elänyt ennenkin tässä maailmassa. Olin ehkä ollut satoja tahi tuhansiakin vuosia vainajien valtakunnassa, mutta olin jälleen palannut maan päälle. Saatoin kuvitella pitkän jonon esi-isiäni, jotka olivat aivan minun näköisiäni, ja jonon viimeinen olin siis minä. No, miksikäpäs ei! Vive la guerre! Mielestäni oli onnettominta, etten ollenkaan muistanut noita edellisiä olotilojani. Ajatus oli niin järjetön, että purskahdin kaikuvaan nauruun ja huomatessani luolan seinällä julman näköisen soturin kuvan minä sanoin sille: "Kukapa tietää, vanha veikko, vaikka olisimme lapsuuden toverit. Ehkä sinä olit minä ja minä olen sinä?" ja minä nauroin jälleen hillittömästi omille hassutuksilleni. Nauruni kajahti kaameasti kammioni korkeassa kattoholvissa ikäänkuin tuo julma soturin kuva olisi vuorostaan päästänyt aavemaisen naurun minun sanoilleni.

Samassa muistin, etten ollut käynyt kuulemassa Leon vointia, ja riisuttuani kengät minä otin vuoteeni vieressä palavan lampun käteeni ja hiivin käytävään. Ilmanveto häilytteli hänen kammionsa sisäänkäytävää peittävää verhoa puoleen ja toiseen ikäänkuin näkymättömät henget olisivat kosketelleet sitä. Menin sisään ja lamppuni himmeässä valossa näin Leon nukkuvan vuoteellaan ja heittelehtivän levottomasti unissaan. Ustane istui lattialla hänen vuoteensa vieressä ja nojasi poskeaan vuoteen reunaa vasten. Hän nukkui myöskin pitäen Leon kättä omassaan. Katselin heitä vaieten kuin jotakin kaunista ja syvästi liikuttavaa taulua. Leo parka! Hänen poskensa olivat hehkuvan punaiset, silmäin alla oli tummat varjot ja hengitys kävi raskaasti. Hän oli hyvin, hyvin sairas, ja minä jouduin jälleen tuon lamauttavan pelon valtaan, että hän kuolee jättäen minut aivan orvoksi. Mutta jos hän jäisi eloon, niin hänestä tulisi silloin kilpakosijani ja mitä mahdollisuuksia olisi silloin minulla, joka olin vanha ja ruma, tuon kuvankauniin nuorukaisen rinnalla? Varmaankin hän voittaisi kilpailussa, vaikka hän ei sattuisikaan olemaan se mies, jota Ayesha odotti. Mutta minun oikeudentuntoni ei ollut vielä turmeltunut kokonaan ja siinä seisoessani minä rukoilin palavasti Kaikkivaltiasta säästämään poikani, joka oli minun kallein aarteeni — vaikka hän sattuisikin olemaan Ayeshan ikävöity ja murheella kaivattu rakastettu.

Palasin takaisin yhtä hiljaa kuin olin tullutkin, mutta en voinut vieläkään nukkua; tieto, että rakas Leoni oli niin sairas, oli vain lisännyt levottomuuttani. Ruumiillinen väsymys ja henkinen liikarasitus kiihoittivat mielikuvitukseni aivan yliluonnolliseen toimintaan. Ajatukseni loihtivat eteeni näkyjä ja mielikuvia, jotka olivat yllättävän selviä. Muutamat olivat aivan luonnottoman eriskummaisia, toiset hirveitä ja muutamat johdattivat mieleeni edellisten olotilojeni ajatuksia ja tunnelmia. Mutta kaikkien näiden mielikuvien takana häilyi tuon hirveän naisen haahmo, hänen kauneutensa ja hurmaava olentonsa olivat alati ajatuksissani.

Kävellessäni kammiossani mietteisiini vaipuneena edestakaisin minä näin jotakin, mitä en ollut ennen huomannut. Seinässä oli kapea aukko, jonka huomasin lähemmin tarkasteltuani johtavan erääseen käytävään. Olin vielä kyllin järkevä muistamaan ja ajattelemaan, ettei ollut ollenkaan hauskaa eikä turvallistakaan nukkua huoneessa, johon voitiin päästä aivan tuntematonta käytävää myöten. Tilanteemme oli siksi epävarma ja vaarallinen. Nähdäkseni minne käytävä päättyisi ja tehdäkseni jotakin minä otin lampun käteeni ja astuin aukkoon. Käytävän päässä oli kiviportaat, joita myöten päästiin toiseen käytävään; se oli kaikesta päättäen aivan samansuuntainen kuin meidän makuukammioihin johtava suuren luolan poikki menevä käytävä, jonka alla tämä luultavasti oli. Risahdustakaan ei kuulunut. Ympärilläni vallitsi haudanhiljaisuus ja omituisen uteliaisuuden valtaamana minä kuljin edelleen äänettömin askelin. Olin riisunut kengät ennenkuin menin Leon luo, joten nyt olin vain sukkasiltani. Kuljettuani noin viisikymmentä askelta tulin kolmanteen käytävään, joka meni kohtisuorasti molempiin suuntiin. Seisoessani siinä käytävien risteyksessä tapahtui jotakin kamalaa. Äkillinen, voimakas ilmanveto puhalsi lamppuni sammuksiin ja minä jäin synkkään pimeyteen tuon salaperäisen paikan sokkeloisiin, maanalaisiin käytäviin. Astuin pari askelta päästäkseni takaisin käytävään, josta olin tullut, sillä olin hirveän peloissani, että joutuisin pimeässä tuohon kolmanteen käytävään, ja sitten pysähdyin harkitsemaan tilannetta. Mitä oli tehtävä? Minulla ei ollut tulitikkuja; olin kulkenut pitkän matkan, joten oli kaameata koettaa palata takaisin tässä synkässä pimeydessä enkä myöskään voinut olla tässä paikassa koko yötä, ja jos olinkin, niin mitäpä se hyödytti. Täällä maan alla oli keskipäivällä aivan yhtä pimeä kuin yösydännäkin. Katsahdin taakseni — ei valon pilkahdustakaan. Tuijotin eteenpäin ja seisottuani hetkisen liikkumatonna kuin kivipatsas minä olin huomaavinani etäältä heikkoa tulen hohdetta. Ehkä siellä oli luola, josta saisin tulen lamppuuni — kannattihan joka tapauksessa mennä katsomaan. Hitaasti ja vaivalloisesti hiivin eteenpäin nojaten kädelläni seinää vasten ja joka askeleella minä tunnustelin maaperää peläten milloin hyvänsä suistuvani johonkin kuiluun. Kuljettuani kolmekymmentä askelta näin selvästi tulen kajastuksen, joka välistä häipyi kokonaan, mutta ilmestyi jälleen. Viisikymmentä askelta kuljettuani minä näin valon tunkevan jonkun esiripun raosta. Menin lähemmäksi ja — oi, suuri Jumala!