Saatoin selvästi nähdä verhojen läpi niiden takana olevaan pieneen luolaan, joka oli kuin hautakammio. Keskellä lattiaa häilyi valkoinen tuli, joka ei savunnut lainkaan. Vasemmalla seinällä oli kivilavitsa, jonka vieressä oli noin kolmen tuuman korkuinen porras, ja lavitsalla lepäsi, mikäli minä ymmärsin, valkoisella vaatteella peitetty ruumis. Oikealla seinällä oli samanlainen lavitsa, joka oli katettu koruompeleisilla peitteillä. Tummaan vaippaan kääriytynyt nainen kumartui tulen ylitse. Hän seisoi minuun syrjittäin, kasvot lavitsalla lepäävään vainajaan päin ja hänen päänsä oli verhottu nunnan päähinettä muistuttavalla huivilla, joten en voinut nähdä hänen kasvojaan. Hän näytti tuijottavan tuleen, joka häilyi levottomasti. Juuri kun minä mietiskelin mitä olisi paras tehdä, suoristausi nainen äkkiä, kuten minusta näytti, epätoivoisen päättävästi ja pudotti tumman vaipan hartioiltaan.
Se oli Hän itse!
Hän oli samassa hohtavan valkoisessa puvussa, jossa olin hänet jo nähnyt, vyötäisillään kaksipäisen käärmeen muotoinen kultainen vyö, ja hänen musta tuuhea tukkansa aaltoili valtoimenaan aivan maahan saakka. Katsahdin hänen kasvoihinsa ja jäin sanomattoman kauhun jäykistämänä tuijottamaan niihin. Hän oli yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta hänen kasvoillaan kuvastuvaa sieluntuskaa, intohimojen temmellystä ja hillitöntä kostonhalua ja hänen ylöspäin kääntyneiden silmiensä äärettömän tuskallista katsetta ei voi kukaan kuvailla.
Hän seisoi hetkisen aivan liikkumatonna kädet ojennettuina korkealle pään yläpuolelle, jolloin hänen valkoinen pukunsa valahti alas kultaiseen vyöhön saakka paljastaen hänen ihanan vartalonsa. Hänen sormensa käyristyivät ja kasvojen kaamea ilme kävi yhä hirvittävämmäksi. Äkkiä johtui mieleeni, että mitä mahtaisi tapahtua, jos hän huomaisi läsnäoloni, ja tuo ajatus sai polveni vapisemaan. Mutta vaikka olisinkin tiennyt, että minun täytyi kuolla, jos jäisin paikalleni, niin minä en olisi voinut astua askeltakaan, sillä minä olin kuin lumouksen vallassa. Mutta minä olin koko ajan tietoinen vaarasta. Olettakaamme, että hän olisi kuullut hengitykseni tahi nähnyt minut verhojen läpi; olisinpa sattunut aivastamaan tahi olisipa hän noitakeinojensa avulla huomannut jonkun vakoilevan häntä — niin tuomioni olisi ollut varmasti hyvin lyhyt.
Nyrkkiin puristetut kädet vaipuivat hitaasti alas ja nousivat jälleen hänen päänsä yläpuolelle, ja niin totta kuin minä elän ja olen rehellinen mies, kohosi tuo valkoinen liekki niiden mukana melkein kattoon saakka valaisten hänet, lavitsalla valkoisen vaatteen alla lepäävän vainajan ja kallioseinien pienimmätkin syvennykset kirkkaalla, aavemaisella hohteella.
Norsunluunvalkoiset kädet vaipuivat jälleen ja samassa minä kuulin hänen sanovan tahi oikeammin sähähtävän arabiankielellä ja äänenpainolla, joka hyydytti vereni ja sai sydämeni hetkeksi seisahtumaan, seuraavat sanat:
"Kirottu olkoon hän, olkoon hän iäisesti kirottu." Kädet vaipuivat taas ja tulenliekki niiden mukana. Sitten ne kohosivat jälleen vaipuakseen taas alas ja tuli suureni ja pieneni niiden mukana.
"Hänen muistonsa olkoon kirottu — Egyptin naisen muisto olkoon ikuisesti kirottu."
Kädet ja tuli nousivat ja laskivat jälleen. "Kirottu olkoon hän, tuo
Niilin tytär, kauneutensa tähden."
"Kirottu olkoon hän noitakeinojensa tähden, joiden avulla hän kykeni minua vastustamaan."