Liekki vaipui jälleen ja hän peitti taas kasvonsa käsillään. "Eihän tämä mitään hyödytä — ei mitään", valitti hän; "kukapa voi nukkuville puhua? Eiväthän he kuule minunkaan ääntäni." Hän aloitti vielä kerran jumalattoman menonsa.
"Olkoon hän kirottu syntyessään uudelleen tähän maailmaan. Olkoon hänen syntymänsä ikuisesti kirottu."
"Olkoon hänen elämänsä kaikkien kirousten painama hamasta syntymästä aina siihen hetkeen saakka, jolloin hän nukahtaa viimeiseen uneensa."
"Kostoni saavuttaa sinut kerran ja minä tuhoan sinut, sinä iankaikkisesti kirottu."
Ja näin hän vannoi vannomasta päästyäänkin. Liekki kohosi ja laski, ja sen välke kuvastui hänen raivosta salamoivissa silmissään. Hänen sähisevät, sanoin kuvaamattoman kauheat manauksensa kajahtelivat luolan kallioseinissä ja käytävästäkin vastasi heikko kaiku. Kivilavitsalla lepäävä salaperäinen olento näkyi välistä häikäisevän selvästi ja häipyi taas pimeyteen.
Vihdoin hän näytti kuitenkin väsyvän ja vaikeni. Vaipuen istumaan kivilattialle hän pudisti paksun tukkansa kasvoilleen ja alkoi nyyhkyttää sydäntäsärkevästi.
"Kaksituhatta vuotta", valitti hän — "kaksituhatta vuotta olen odottanut ja kärsinyt, ja vaikka vuosisadat liittyvät vuosisatoihin ja vuosituhannet unholaan häipyvät, niin muistojen katkeruus ei laimene eikä toivon tähti kirkastu. Oi kuinka kauheata onkaan elää kaksituhatta vuotta intohimon yhä sydäntä jäytäessä ja syntini aina silmäini edessä. Oi, minkätähden ei elämä voi suoda minulle lohtua ja unhotusta! Voi noita raskaita vuosia, jotka ovat menneet ja jotka ovat vielä edessäpäin aina loppumattomiin — miten lohduttoman pitkät ne ovatkaan!"
"Minun rakkaani, minun rakkaani! Miksi pitikään tuon muukalaisen saapua ja herättää muistoni jälleen eloon? Viiteensataan vuoteen en ole näin kärsinyt. Oi, jos minä pahoitin mielesi, niin enkö ole jo sovittanut syntini? Milloin palaat luokseni, oi armaani? Minulla on voimaa ja valtaa, mutta ilman sinua olen aina köyhä. Mitä tahdot, että minun pitää tehdä? Mitä? Mitä? Mitä? Ja ehkä hän — ehkä tuo Egyptin tytär on koko ajan luonasi siellä, missä sinä nyt olet, ja pilkkaa muistoani. Oi, miksi en saanut kuolla kanssasi, minä, joka surmasin sinut? Oi, kuinka ihanaa olisikaan kuolla! Kuinka ihanaa, kuinka ihanaa!" Hän heittäysi lattialle pitkälleen ja itki ja valitti niin, että luulin hänen sydämensä pakahtuvan.
Äkkiä hän vaikeni ja nousi seisoalleen järjestäen pukunsa ja pudistettuaan kärsimättömästi tuuheat hiuksensa takaisin niskaan hän astui lavitsalla lepäävän vainajan luo.
"Oi Kallikrates", huudahti hän ja minä aloin vavista nimen kuullessani, "minun täytyy jälleen katsella sinun kasvojasi, vaikka se tuottaakin minulle tuskia, jotka ovat kuolemantuskaakin kamalammat. Siitä on jo sata vuotta kun viimeksi katselin häntä, jonka surmasin — surmasin omalla kädelläni", ja vapisevin sormin hän tarttui peitteen kulmiin ja vaikeni hetkeksi. Sitten hän sanoi kuiskaten ja viivytellen ikäänkuin hänen mieleensä johtunut ajatus olisi häntä itseäänkin hirvittänyt: