"Herätänkö sinut henkiin, niin että seisot edessäni kuin muinoin. Minä voin tehdä sen", ja hän ojensi kätensä ruumiin ylitse. Hänen koko olemuksensa ikäänkuin jäykistyi ja muuttui hirveän näköiseksi ja silmänsä kävivät tuijottaviksi ja himmeiksi. Vapisin kauhusta verhojen takana ja hiukseni nousivat pystyyn, sillä olin näkevinäni, että valkoisen peitteen alla lepäävä liikkumaton ruumis vavahti ja peite alkoi kohoilla niinkuin se olisi ollut nukkuvan rinnan päällä. Minä en voi sanoa, oliko näky vain luuloteltu vai todellinen. Äkkiä hän vetäisi pois kätensä ja samassa näytti ruumiinkin liike taukoavan.
"Mitäpä hyötyä siitä olisi", sanoi hän surullisesti. "Mitä hyödyttäisi herättää henkiin olento, joka olisi kaltaisesi, mutta jolla ei olisi sinun henkeäsi? Vaikka seisoisitkin edessäni, et sinä kuitenkaan minua tuntisi ja voisit vain tehdä mitä minä sanoisin. Sinussa oleva henki olisi minun eikä sinun, oi Kallikrates."
Hän seisoi hetkisen hiljaa mietteissään ja sitten hän heittäysi polvilleen lavitsan viereen ja alkoi itkien suudella peitteen lievettä. Oli hirvittävää nähdä tuon peloittavan naisen päästävän surunsa valloilleen ja minä käännyin kauhusta vavisten poispäin ja aloin horjuvin jäsenin pyrkiä synkässä pimeydessä pois tuosta kamalasta paikasta. Vavahtelevassa sydämessäni oli koko ajan tunne, että olin nähnyt sielun helvetissä.
Eteenpäin hoipertelin, en tiedä miten. Pari kertaa kaaduinkin ja kerran jouduin väärään käytävään, mutta huomasin ajoissa erehdykseni. Kuljin näin parikymmentä minuuttia ja yhtäkkiä johtui mieleeni, että olin mennyt noiden pienien portaiden ohi, joita myöten olin tähän käytävään laskeutunut. Kuolemaan saakka pelästyneenä ja muutenkin äärimmäisen uupuneena minä vaivuin vihdoin kivilattialle ja menetin tajuntani.
Herätessäni huomasin päivän valon pilkottavan takanani olevaan käytävään. Ryömin sinne ja löysin portaat, joita nousevan päivän kajastus heikosti valaisi. Nousin portaita ylös ja saavuttuani turvallisesti omaan kammiooni heittäysin vuoteelleni ja vaivuin pian sikeään uneen tahi oikeammin jonkinlaiseen tiedottomuuden tilaan.
TOINEN OSA.
I.
AYESHA TUOMARINA.
Ensimmäinen, jonka muistan nähneeni herättyäni aamulla, oli Job, joka oli jo melkein täysin parantunut kuumeestaan. Hän seisoi ikkuna-aukon ääressä ja pudisteli vaatteitani koettaen siten korvata harjauksen, sillä vaateharjamme oli hukkunut matkalla. Taitettuaan puvun huolellisesti kokoon hän pani sen vuoteeni jalkapäähän. Sitten hän otti repustani matkapukuni ja tarkastettuaan, että se oli täydessä kunnossa hän asetti sen myös vuoteelleni, mutta peläten minun potkaisevan sen maahan hän nosti sen leopardintaljalle lattialle ja astuen askeleen takaisin katseli ympärilleen arvostelevasti. Hän ei ollut nähtävästi tyytyväinen järjestelyynsä, sillä hän otti pukuni lattialta ja asetti sen repulleni, joka oli vuoteeni vieressä. Sitten hän katsoi, oliko ruukuissa tarpeeksi pesuvettä, ja minä kuulin hänen mutisevan itsekseen, ettei tässä kirotussa paikassa luultavasti ollut tilkkaakaan kuumaa vettä tahi nämä ihmissyöjät käyttivät sitä vain toistensa keittämiseen. Näitä sanoja seurasi syvä huokaus.
"Mitä kuuluu, Job?" sanoin minä.