"Pyydän anteeksi, herra", vastasi hän sipaisten tukkaansa. "Minä luulin teidän nukkuvan ja totisesti näytättekin olevan sen tarpeessa. Kasvoistanne päättäen voisi luulla, ettette ole ummistanut silmäänne koko yönä."
Huokaisin vain vastaukseksi, sillä olin totisesti viettänyt yön, jonka kaltaista en toista toivonut.
"Kuinka on Leo-herran laita, Job?"
"Melkeinpä samoin kuin ennenkin, herra. Ellei hän pian ala parantua, niin hän kuolee varmasti, herra, ja siinä sitä sitten ollaan. Minun täytyy kyllä sanoa, että tämä pakana, tämä Ustane, koettaa parhaansa mukaan hoitaa häntä; melkein yhtä hyvin kuin joku kastettu kristitty. Hän on aina sairaan luona ja jos minä rohkenen välistä sekaantua asiaan, niin on oikein kauheata nähdä hänen kiukkuaan. Hänen tukkansa näyttää nousevan aivan pystyyn ja hän kiroo ja manaa pakanallisella kielellään — ainakin hän on sen näköinen — että aivan hirvittää kuulla."
"Mitä sinä silloin teet?"
"Minä tavallisesti kumarran kohteliaasti ja sanon: 'Kuulkaahan nyt, nuori neiti, käytöksenne on hyvin sopimaton. Suokaa minun huomauttaa, että minulla on sairasta isäntääni kohtaan velvollisuuksia, jotka aion täyttää niin kauan kuin vain suinkin kykenen!' Mutta hän ei ole kuulevinaankaan, vaan kiroaa ja mekastaa pahemmin kuin konsanaan. Viime yönä kun hän raivoissaan sieppasi yöpaitaa muistuttavan vaatetuksensa alta käyräteräisen puukon, vetäisin minäkin vyöstäni revolverin ja sitten me hiivimme toistemme ympärillä kuin vertajanoavat tiikerit, kunnes hän yhtäkkiä purskahti nauruun ja pisti puukon piiloon. Onko tämä laitaa, että tuo pakanatyttö, olkoonpa miten kaunis hyvänsä, kohtelee täten kristittyä ihmistä, joka on kaiken ikänsä rehellisesti vaeltanut. Mutta tätähän saattoi odottaakin, kun ihmiset ovat niin hulluja (Job pani erikoisen painon sanalle 'hulluja'), että lähtevät tämmöiseen maahan tutkimaan asioita, joiden on tarkoitus pysyä salassa. Meitä rangaistaan uteliaisuutemme tähden — se on mielipiteeni, herra — ja minä luulen, ettemme ole rangaistuksestamme vielä puoltakaan kärsineet. Saattepa nähdä, ettemme pääse täältä enää milloinkaan ihmisten ilmoille, vaan menehdymme lopulta näihin villieläinten luoliin, näihin aaveiden ja kuolleiden asuntoihin. Nyt minun täytyy mennä katsomaan, onko Leo-herra syönyt lihaliemensä, jos vain tuo villikissa sallii; ja ehkä haluatte nousta, herra, sillä kello käy jo kymmentä."
Jobin huomautukset eivät olleet juuri omiaan lohduttamaan miestä, joka oli viettänyt niin kamalan yön kuin minä, ja vielä pahempi oli, että ne olivat todenmukaiset. Ottaen kaikki asianhaarat huomioon minusta tuntui aivan mahdottomalle, että voisimme paeta tästä paikasta. Vaikka Leo tervehtyisikin, ja "Hän" ei surmaisi meitä, vaan päästäisi meidät menemään, mikä oli hyvin epäiltävää, ja vaikka säästyisimmekin tutustumasta amahaggerien hehkuvaan ruukkuun, niin olisi meidän kuitenkin aivan mahdotonta kulkea noiden äärettömien soiden poikki, joiden amahaggerien eri perhekuntien asuinsijojen ympärille muodostama saartolinja oli vahvempi ja läpipääsemättömämpi kuin mikään ihmisten tekemä tahi suunnittelema linnoitusvyöhyke. Tässä ei ollut nyt mitään muuta neuvoa kuin ottaa asia hyvin kylmästi ja odotella tapahtumain kehitystä. Muuta en omasta puolestani pyytänytkään, vaikka hermoni olivatkin äärimmäisen rasittuneet, sillä viime päivien omituiset tapaukset olivat saaneet minut ajattelemaan tuota salaperäistä kertomusta aivan toiselta kannalta kuin ennen, ja minä olin päättänyt tutkia asian perinpohjin, vaikka uteliaisuuteni maksaisikin henkeni. Olisikohan ketään, joka ei tilaisuuden tarjoutuessa tahtoisi täydellä mielenkiinnolla tutkia Ayeshan kaltaisen ihmeellisen henkilön luonnetta ja sielunelämää? Tehtävän vaarallisuus lisäsi sen viehätystä ja sitäpaitsi minun täytyy myöntää, vaikka kuinka kylmästi harkitsen tilannetta, että Ayesha oli kokonaan lumonnut minut. Ei edes yöllinen hirveä näkynikään ollut hulluuttani parantanut. Mutta itsehän minä olin kaikkeen syypää. Miksi olinkaan ollut niin onnettoman utelias!
Pukeuduttuani menin ruokailu- eli oikeammin palsamoimishuoneeseen ja maistelin ruokia, joita mykät tytöt eteeni kiidättivät. Sitten menin Leon luo, joka oli aivan houriossa, eikä tuntenut minuakaan. Kysyin Ustanelta, mitä hän arveli Leon voinnista, mutta hän vain pudisti päätään ja alkoi itkeä. Hänellä ei ollut nähtävästi enää mitään toivoa ja minä päätin pyrkiä Ayeshan puheille ja koettaa jos suinkin mahdollista saada hänet tulemaan Leon luokse. Hän voisi varmasti parantaa rakkaan poikani, jos hän vain tahtoisi — ainakin hän oli sanonut niin. Samassa tuli Billalikin huoneeseen ja katseltuaan hetkisen Leoa hän myöskin pudisti päätään.
"Hän kuolee tänä iltana", virkkoi hän.
"Herra varjelkoon, isäni!" huudahdin minä ja käännyin poispäin raskain mielin.