"'Hän-jota-täytyy-totella' haluaa puhutella sinua, papiaani", sanoi vanhus päästyämme käytävään, "mutta ole varovaisempi, oi rakas poikaseni. Eilen olin melkein varma, että Hän surmaisi sinut, kun et lähestynyt häntä ryömien vatsallasi. Tänään hän on istuva oikeutta suuressa luolassa ja tuomitseva roistot, jotka tahtoivat tappaa sinut ja Leijonan. Tule, poikani, tule joutuin."
Minä seurasin häntä suureen luolaan, jossa oli jo koolla joukko amahaggereita, joista toisilla oli yllään vaalea vaatetus ja toisilla vain leopardin nahka vyötäisillään. Painuimme joukon mukana syvemmälle luolaan, jonka seinät olivat kaikkialla täynnä kuvia ja veistoksia. Aina kahdenkymmenen askeleen päässä lähti luolasta kohtisuoria käytäviä, jotka johtivat, kuten Billali sanoi, "täällä muinoin eläneen kansan" hakkaamiin hautakammioihin. Noita kammioita ei käyttänyt enää kukaan, sanoi hän, ja minä myönnän, että iloitsin ajatellessani, mitä erinomaisia tilaisuuksia minulla olikaan tämän maan muinaisajan tutkiskeluun.
Vihdoin saavuimme luolan perille, jossa huomasin samanlaisen korokkeen kuin johon olimme paenneet amahaggerien karatessa kimppuumme. Päättelin noiden korokkeiden olevan alttareita, joita oli käytetty uskonnollisia menoja ja erittäinkin hautajaismenoja toimitettaessa. Korokkeen kummaltakin puolelta lähti käytäviä, joiden Billali sanoi johtavan toisiin ruumiita täynnä oleviin luoliin. "Koko vuori on todellakin täynnä kuolleita", lisäsi hän, "ja melkein kaikki ovat moitteettomassa kunnossa."
Korokkeen eteen oli kokoontunut paljon väkeä kumpaakin sukupuolta ja he tuijottivat eteensä niin synkästi, että kuka hyvänsä olisi viidessä minuutissa joutunut epätoivoon. Korokkeella oli tukeva, mustasta puusta tehty ja norsunluulla koristettu tuoli, jossa oli kasvikuiduista kudottu istuin ja taidokkain leikkauksin kaunisteltu astinlauta.
Äkkiä kuului huuto "Hiya! Hiya!" ("Hän! Hän!") ja kaikki heittäytyivät maahan ja makasivat liikkumattomina kuin kuolleet. Minä vain seisoin paikallani kuin ainoa eloon jäänyt suuren verilöylyn jälkeen. Samassa ilmestyi eräästä käytävästä vasemmalla jono henkivartijoita, jotka asettuivat riviin korokkeen kahden puolen. Heitä seurasi parikymmentä mykkää miespalvelijaa ja yhtä monta naista, joilla oli jokaisella palavat lamput käsissään. Hetkisen kuluttua ilmestyi käytävästä solakka, valkoiseen huntuun verhottu olento, jonka minä tunsin. Tulija oli Hän itse. Noustuaan korokkeelle hän istui tuoliin ja puhutteli minua kreikan kielellä luultavasti sentähden, ettei hän halunnut toisten ymmärtävän puhettamme.
"Tule tänne, oi Holly", sanoi hän, "ja istu tähän jalkojeni juureen katsomaan ja kuulemaan kuinka minä tuomitsen roistot, jotka tahtoivat tappaa sinut. Suo anteeksi, jos kreikkani ontuu kuin vaivainen mies; siitä on jo niin kauan kun viimeksi kuulin helleenien kaunista kieltä, että kieleni on kangistunut eikä taivu kaikkia sanoja oikein lausumaan."
Minä kumarsin ja tein kuten hän oli pyytänyt.
"Kuinka nukuit, Hollyseni?" kysyi hän.
"Huonosti, oi Ayesha!" vastasin minä rehellisesti ja hiukan peloissani, että hän olisi jotenkin saanut tietää yöllisen seikkailuni.
"Niinkö", sanoi hän naurahtaen. "Minä nukuin myöskin hyvin huonosti. Näin unia ja minua vaivasivat vanhat muistot, jotka sinä eilen herätit henkiin, oi Holly."