"Minä Junis, Kôrin suuren temppelin ylimmäinen pappi, kirjoitan tämän hautauspaikan kallioon vuonna neljätuhatta kahdeksansataa ja kolme Kôrin perustamisen jälkeen. Kôr on kukistunut! Sen palatsit ovat autiot eikä laulua ja soitantoa kuulu enää sen saleista. Se ei hallitse enää maailmaa eivätkä sen lukemattomat laivat purjehdi enää kauppamatkoille kaukaisiin maihin. Kôr on kukistunut! Sen mahtavat kaupungit sortuvat vähitellen raunioiksi, joissa vain sudet ja hyypiät asustavat. Kaikki satamat ja kanavat, jotka Kôrin kansa rakensi, joutuvat viimein jälkeentulevaisten raakalaisten ja villien joutsenten haltuun. Kaksikymmentäviisi kuukautta sitten ilmestyi Kôrin ja sen sadan kaupungin yläpuolelle pilvi, joka vuodatti hävittävän ruton maahamme. Tauti tappoi kansan, rutto löi vanhat ja nuoret eikä säästänyt ketään. Toinen toisensa jälkeen sairastui, muuttui mustaksi ja kuoli — olipa hän sitten vanha tahi nuori, rikas tahi köyhä, mies tahi nainen, prinssi tahi orja. Rutto raivosi yötä ja päivää ja ne, jotka pelastuivat ruton kynsistä, kuolivat nälkään. Kôrin lasten ruumiita ei voitu enää maan vanhan tavan mukaan karaista ajan hävitystä vastaan, kun kuolleita oli niin paljon, vaan ne pudotettiin lattiaan tehdystä aukosta tämän luolan alla olevaan suunnattomaan kuoppaan. Tästä suuresta ja mahtavasta kansasta, joka oli koko maailman valo, oli viimein jäljellä vain pieni joukko, joka pakeni meren rantaan ja purjehti pohjoiseen päin. Nyt olen minä, Junis, suuren temppelin viimeinen ylimmäinen pappi, tämän kirjoituksen kirjoittaja, ainoa elävä olento koko tässä suuressa kaupungissa. Minä en tiedä, mahtaisiko toisissa kaupungeissa olla vielä joitakin asukkaita. Tämän kirjoitan murheen murtamana ja raskain sydämin, koska Kôrin keisarikuntaa ei ole enää olemassa ja sen temppeleissä ei enää jumalia palvella. Palatsit ovat autiot ja kaikki prinssit ja ruhtinaat, kauppiaat, laivurit ja ihanat naisemme ovat iäksi kadonneet maan pinnalta."
Huokaisin hämmästyksestä — noista sanoista henkivä ääretön epätoivo oli niin liikuttava. Oli kaameata ajatella tuota ainoata eloon jäänyttä, joka tahtoi ennen manan majoille menoaan kertoa kansaansa kohdanneesta hirveästä onnettomuudesta. Miltä olikaan tuosta vanhuksesta mahtanut tuntua, kun hän kauhistuttavassa yksinäisyydessä pienen lampun himmeässä valossa piirteli luolan kallioseinälle lyhyen kertomuksen kansansa häviöstä? Mikä aihe taidemaalarille tahi siveyssaarnaajalle tahi yleensä jokaiselle ajattelevalle henkilölle!
"Eikö sinustakin näytä todenmukaiselta, oi Holly", sanoi Ayesha nojaten kädellään olkapäähäni, "että muinaiset egyptiläiset polveutuivat tuosta pohjoiseen päin paenneesta joukosta?"
"En tiedä", vastasin minä; "maailma näyttää olevan hyvin vanha."
"Vanhako? Niin, vanha todellakin. Suuret ja mahtavat kansat, joilla on ollut korkea sivistys, ovat toinen toisensa jälkeen eläneet maailmassa ja hävinneet niin jäljettömiin, ettei heidän olemassaolostaan ole hämärintäkään aavistusta. Kôrin muinainen kansa on jättänyt jälkeensä muistomerkit, jotka säilyvät vuosituhansia, mutta kaikki ihmistyö on kerran katoava. Maanjäristys voi saada nämä luolat luhistumaan tahi ne voivat täyttyä vedellä. Voiko kukaan tietää, mitä maailmassa on ollut tai mitä on tuleva? Eihän ole mitään uutta auringon alla, kuten hebrealaiset viisaat kirjoittivat kauan sitten. Kôrin kansa ei minun luullakseni kuitenkaan aivan kokonaan kuollut. Toisten kaupunkien asukkaista jäi osa eloon ja etelässä asuvat raakalaiset tahi minun omat kansalaiseni, arabialaiset, tulivat ja ottivat heidän naisensa vaimoikseen. Nämä amahaggerit ovat siis Kôrin mahtavan kansan jonkinlaisia jälkeläisiä, ja katso, he asuvat esi-isiensä haudoissa. Mutta tämä on vain otaksuma, sillä kukapa voisi asian varmasti tietää. Minäkään en voi nähdä niin kauas aikojen yöhön. Niin, Kôrin muinainen kansa oli mahtava kansa, joka valloitti maita niin kauan kuin oli jotakin valloittamista ja asettui sitten rauhaan vuortensa turviin. Elämä oli ihanaa ja huoletonta. Mies- ja naispalvelijat huolehtivat isäntiensä mukavuudesta. Runolaulajat sepittivät hymnejä mahtavien kunniaksi ja kuvanveistäjät kaunistivat taideteoksillaan kaupungit ja hautakammiot. Käytiin kauppaa, riideltiin, syötiin, metsästeltiin ja huviteltiin, kunnes hävityksen hetki tuli. Mutta menkäämme katsomaan kuilua tämän luolan alla, josta kirjoituksessa puhutaan. Sinun silmäsi eivät ole milloinkaan nähneet sellaista näkyä."
Menimme erääseen luolasta lähtevään pienempään sivukäytävään ja laskeuduttuamme jyrkästi viettäviä portaita myöten alas me tulimme suurehkoon käytävään, joka oli ainakin kuusikymmentä jalkaa suuren luolan lattian alapuolella. Katossa huomasin säännöllisten välimatkojen päässä suuria reikiä, joiden luulin olevan ilmanvaihtokanavia. Äkkiä Ayesha pysähtyi ja käski palvelijain kohottaa lamput korkeammalle, ja kuten hän oli ennustanutkin näin minä näyn, jonka kaltaista en luule milloinkaan toista näkeväni. Seisoimme syvän kuopan reunalla, joka oli ainakin yhtä suuri kuin hautaholvi S:t Paulin tuomiokirkon alla Lontoossa. Lamppujen valossa minä huomasin, ettei paikka ollut mikään muu kuin suunnaton luukammio, sillä kuoppa oli reunojaan myöten täynnä luurankoja, jotka muodostivat korkean, lamppujen valossa kamalasti kuultavan kalpean pyramiidin. Ruumiit olivat putoilleet sikinsokin toistensa päälle ylhäällä olevasta aukosta ja siten oli tämä kaamea kasa syntynyt. En voi kuvitella kauhistavampaa näkyä kuin tämä ammoin sitten kuolleen kansan viimeinen jättiläishauta. Näky oli sitäkin hirvittävämpi, kun monet ruumiit olivat vain kuivaneet kokoon luolan erinomaisen kuivassa ilmassa. Tyhjillä silmäkuopillaan ne tuijottivat meihin joka taholta. Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus ja ääneni kaiku sysäsi tasapainostaan erään pääkallon, joka oli tuhansia vuosia keinahdellut pyramiidin huipulla. Kallo alkoi vieriä aivan meitä kohti ja pudotessaan se luonnollisesti sysäsi toisiakin luita liikkeelle, niin että lopulta koko kasa näytti liikehtivän ikäänkuin luurangot olisivat olleet aikeessa nousta meitä tervehtimään.
"Menkäämme", sanoin minä. "Olen nähnyt kyllikseni. Tämä on varmaankin noiden ruttoon kuolleiden hauta, vai mitä?" lisäsin kääntyessäni poispäin.
"Niin on. Kôrin kansa palsamoi aina kuolleensa kuten muinaiset egyptiläisetkin, mutta he olivat siinä egyptiläisiä taitavammat. Kôrin taitavat mestarit tällä alalla täyttivät kuolleen verisuonet eräällä väkevällä nesteellä saaden siten kaikki ruumiinosat säilymään muuttumattomina, kun taas egyptiläiset poistivat aivot ja sisälmykset. Mutta tulehan tänne, niin saat itse nähdä", ja hän pysähtyi erään sivukäytävän suulle viitaten palvelijoitaan tulemaan lähemmäksi lamppuineen. Astuimme pieneen huoneeseen, jossa oli kaksi kivilavitsaa. Muutoin oli kammio aivan samanlainen kuin makuuhuoneeni ensimmäisessä pysähdyspaikassamme. Kummallakin kivilavitsalla lepäsi kellertävällä, melkein huomaamattoman tomukerroksen peittämällä liinakankaalla verhottu ruumis. Tuohon tavattoman pitkään aikaan verraten, jonka vainajat olivat kammiossa levänneet, oli niiden päälle laskeutunut tomukerros odottamattoman ohut, mutta noissa luolissa ei ollut myöskään mitään, joka olisi voinut muuttua tomuksi. Lavitsalla ruumiiden vieressä ja lattialla oli useita maalauksilla koristeltuja maljakoita, mutta yleensä näin vain harvoissa hautakammioissa sota-aseita.
"Ota pois tuo verho, oi Holly", sanoi Ayesha, mutta kun ojensin käteni noudattaakseni kehoitusta, en voinutkaan toteuttaa aiettani. Minusta se tuntui pyhyyden loukkaukselta ja totta puhuen minua peloittikin hieman. Paikan kaamea juhlallisuus ja vainajien läsnäolo tekivät mieleni araksi. Naurahtaen pelolleni Ayesha vetäisi itse peitteen pois, jonka alla näkyi olevan toinen vieläkin hienompi peite kivilavitsalla lepäävän vainajan verhona. Senkin Ayesha veti sivulle ja ensi kerran tuhansiin vuosiin elävien silmät katselivat tätä viimeistä untaan nukkuvaa vainajaa. Lavitsalla lepäsi noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen nainen, joka oli varmaankin ollut hyvin kaunis. Vielä nytkin olivat hänen tyynet säännölliset piirteensä, hänen kauniisti kaartuvat kulmakarvansa ja pitkät silmäripsensä, jotka loivat lamppujemme valossa hienoja varjoja noille norsunluunvalkoisille kasvoille, liikuttavan kauniit. Valkoisissa vaatteissaan, muhkean, sinertävän mustan tukan aaltoillessa hänen ympärillään hän nukkui siinä viimeistä pitkää untansa ja hänen käsivarrellaan lepäsi kasvot hänen rintaansa vasten pieni, suloinen lapsonen. Näky oli niin liikuttava, että silmäni — en häpeä sitä tunnustaa — täyttyivät kyynelillä. Vaieten minä katselin heitä ja ajatukseni kiitivät läpi aikojen johonkin Kôrin mahtavan pääkaupungin onnelliseen kotiin, jossa tämä viehättävä nainen oli elämänsä elänyt ja ajan täyttyessä astunut tuonelan portista sisälle ottaen nuorimman lapsensa mukaansa. Siinä he lepäsivät edessämme, äiti ja lapsi, kertoen meille muinaisuudessa eletystä, tuhansia vuosia sitten unhotetusta ihmiselämästä elävämmin kuin mikään kirjoitettu muistelma. Kunnioittaen minä asetin liinaiset verhot paikoilleen ja käännyin huoaten katsomaan toisella lavitsalla lepäävää vainajaa. Vedin varovasti peitteen sivulle, joka verhosi valkoisiin vaatteisiin puetettua, keski-ikäistä mieshenkilöä, jolla oli pitkä harmahtava parta. Hän oli kaikesta päättäen toisella lavitsalla lepäävän naisen puoliso, joka oli monen vuoden eron jälkeen tullut vihdoin ainiaaksi rakkaidensa luo.
Poistuttuamme tästä kammiosta me kävimme useissa toisissa, mutta tulisi liian pitkäksi kertoa kaikki mitä näimme. Jokaisessa kammiossa oli asukkaansa, sillä tuo kuudettasataa vuotta pitkä aika, joka kului tämän hautauspaikan valmistumisesta Korin kansan tuhoutumiseen, näyttää olleen kyllin riittävä, että kaikki nämä lukemattomat hautaholvit ehtivät täyttyä. Myöskin kävi ilmi, ettei noiden vainajien rauhaa ollut kukaan häirinnyt sen jälkeen kuin heidät oli viimeiseen lepopaikkaansa saatettu. Voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan noista hautakammioista, mutta siitä tulisi sangen yksitoikkoinen.