Palsamoiminen oli suoritettu niin mestarillisesti, että melkein kaikki näkemämme ruumiit olivat samanlaiset kuin kuolinpäivänään tuhansia vuosia sitten. Mikään ei voinut vahingoittaa heitä vuoren syvässä hiljaisuudessa. Kylmän ja lämmön vaihtelu ei tuntunut siellä eikä sinne päässyt pöly tunkeutumaan, ja tuo hyvänhajuinen neste, jolla heidät oli kyllästetty, näytti vaikuttavan iankaikkisesti. Muutamia poikkeuksiakin tapasimme. Semmoiset ruumiit olivat kyllä aivan toisten näköisiä, mutta kun niihin kosketti, hajosi liha kosketuspaikasta heti tomuksi, joten oli ilmeistä, että sellaiset ruumiit olivat vain tomukasoja. Ayesha selitti tämän johtuvan siitä, ettei näiden ruumiiden verisuonia oltu täytetty tuolla säilyttävällä nesteellä, vaan ruumiit oli vain upotettu siihen joksikin ajaksi. Hautauksella oli jostain syystä ollut niin kiire, ettei balsamointia ehditty täydellisesti toimittaa.
Mutta viimeistä hautakammiota en voi vaitiollen sivuuttaa, sillä siellä näkemäni näky oli vieläkin liikuttavampi kuin ensimmäisessä, jossa kävimme. Siellä oli vain kaksi vainajaa, jotka lepäsivät samalla lavitsalla. Vedin peitteen pois, jonka alta tuli näkyviin kaunis ja liikuttava ryhmä. Kivilavitsalla lepäsi kukoistava nuorukainen, joka hellästi syleili hänen käsivarrellaan uinailevaa viehättävää tyttöä koskettaen huulillaan tämän otsaa. Kohotin hieman nuorukaisen valkoista vaippaa ja huomasin hänen sydämensä kohdalla tikarin iskun aiheuttaman haavan, ja tytön marmorin valkeassa povessa oli samanlainen isku, josta hänen nuori henkensä oli paennut. Yläpuolelle oli seinään piirretty kaksi sanaa. Ayesha käänsi kirjoituksen, joka kuului: "Kuoleman vihkimät."
Minkälainen oli noiden kahden elämäntarina mahtanut olla? Nuoret ja kauniit he olivat varmastikin olleet ja eläissään he olivat jo toisiaan rakastaneet eivätkä olleet kuolemassakaan eronneet.
Suljin silmäni ja mielikuvituksessani siirryin vuosituhansia taaksepäin. Olin näkevinäni heidän järkyttävän kuolemansa ja tuo mielikuvitukseni esiin loihtima kuva oli niin elävä ja niin yksityiskohtaisen tarkka, että luulin jo melkein saavuttaneeni yliluonnollisen taidon nähdä selvästi ammoin sitten tapahtuneita ja muilta salattuja asioita.
Suuren luolan kirkkaasti valaistulla korokkeella, jolta Ayesha oli äsken tuomionsa julistanut, seisoi valkoiseen ja kaikesta päättäen ylimmäispapilliseen vaatetukseen puetettu arvokkaan näköinen vanhus. Luola oli täynnä nuoria ja vanhoja sotureita, joita päälliköt parhaillaan marssittivat edeltäpäin määrätyille paikoille. Tämä nuori tyttö seisoi alttarin edessä liikkumattomana kuin kuvapatsas. Hänen kullankeltainen, tuuhea tukkansa valui hohtavina kiharoina hänen olkapäilleen ja varjosti hiukan hänen marmorin kalpeita kasvojaan, jotka olivat hänen vaatteitaankin valkeammat. Siinä hän seisoi, kaunis kalpea tyttö, kaunein kauniiden joukossa — liljaa puhtaampana ja kylmänä kuin jää. Luolaan astui purppuraan puettu nuorukainen, jonka edellä ja jäljessä kulki runolaulajia ja kauniita tyttöjä häälauluja laulaen. Mutta kun seurue lähestyi alttarin edessä seisovaa kuvankaunista tyttöä, värähti tämä kauhusta ja samassa syöksähti kansanjoukosta tämä tummatukkainen nuorukainen ja sulki tytön syliinsä. Hän painoi kiihkeän suudelman rakastettunsa huulille, jonka kalpeille poskille alkoi kohota ruusuinen ruso kuin aamuruskon punertava hehku idän taivaalle. Luolassa syntyi hirmuinen meteli ja miekkojen välähdellessä nuorukainen riuhtaistiin armaastaan erilleen ja surmattiin tämän silmäin edessä miekan iskulla. Mutta kun nuorukainen kaatui, sieppasi tyttö huudahtaen tikarin hänen vyöltään ja iski sen kahvaa myöten rintaansa, suoraan sydämeen, ja kaatui kuolleena rakastettunsa päälle peittäen tämän ruumiillaan. Haikeiden valitushuutojen kaikuessa loistava hääseurue hajausi näkyni näyttämöltä. Menneisyys oli jälleen sulkenut kirjansa ja minä havahduin todellisuuteen.
Lukija antakoon minulle anteeksi tämän mielikuvitukseni näkyjen kertomisen kesken tosiasioiden kuvausta, mutta näkyni oli niin ilmielävä ja niin todellinen, etten voinut olla sitä kertomatta. — Voiko sitäpaitsi kukaan sanoa, minkälainen suhde vallitsee mielikuvituksen ja menneiden, nykyisten ja tulevien tapahtumien välillä. Mitä on mielikuvitus? Tuntemattomien tosiseikkojen kuvastumistako sisimpäämme vai sielujemme ajatustoimintaa?
Näkyni kesti vain silmänräpäyksen ja viitaten vainajiin lausui Ayesha juhlallisella, liikutuksesta väräjävällä äänellä, joka soveltui unelmaani täydellisesti:
"Katso ihmiskohtaloa. Hautaan ja unhotukseen me kaikki viimein joudumme! Nifri, minäkin, jonka elinaika on niin pitkä. Myöskin minulle, oi Holly, on tuhansien vuosien kuluttua ja tuhansia vuosia sen jälkeen kuin sinä olet mennyt tuonelan portista ja kadonnut sumuihin, koittava päivä, jolloin minä kuolen ja tulen sinun ja noiden vainajien kaltaiseksi. Mitä hyötyä minulla on silloin siitä, että olen selville saamani luonnon salaisuuden avulla voinut elää kauemmin kuin muut kuolevaiset ja uhmata jonkin aikaa sekä vanhuutta että kuolemaa, kun minun on lopulta kuitenkin kuoltava? Mitä on kymmenentuhatta tahi kymmenen kertaa kymmenentuhatta vuotta iankaikkisuuteen verraten? Ei mitään. Tuo aika on kuin Iäisen Hengen yksi ainoa henkäys ja kuluu yhtä pian kuin yön sumu haihtuu auringon noustessa. Katso ihmiskohtaloa! Meidänkin vuoromme on tuleva. Tuohon uneen mekin kerran nukahdamme, mutta yhtä varmasti jälleen heräämmekin. Sitten nukahdamme taas ja tätä vuorottelua on jatkuva, kunnes maailmat ovat kuolleet eikä mitään muuta elämää ole kuin mikä on välittömästi Elämän Hengen yhteydessä. Miten käy siis meidän molempien ja noiden vainajien? Saammeko elää, kun loppujen loppu tulee vai täytyykö meidän kuolla? Kuolema on vain elämän yö, mutta yön jälkeen koittaa taas uusi päivä, joka vuorostaan jälleen pimenee yöksi. Mikä on siis kohtalomme oleva, kun päivä ja yö, elämä ja kuolema ovat häipyneet sinne, josta ne ovat kerran ilmestyneetkin? Kuka voisi nähdä niin etäälle? En edes minäkään! Oletko jo nähnyt tarpeeksi, muukalainen vieraani?" lisäsi hän hetkisen kuluttua aivan eri äänellä ja hänen käytöksensäkin oli muuttunut. "Jos tahdot, niin näytän sinulle vielä enemmän hovisalieni, näiden hautakammioiden monia ihmeitä. Voin näyttää sinulle paikan, jossa Tisno, Kôrin mahtavin ja nerokkain keisari, jonka aikana nämä luolat hakattiin, nukkuu viimeistä untaan satumaisessa loistossaan, joka näyttää iäti uhmaavan ajan kaikkihävittävää hammasta. On kuin hän vaatisi näitä vainajia, näitä menneisyyden tyhjiä varjoja, osoittamaan kunnioitustaan hänen loisteliaalle turhuudelleen."
"Olen nähnyt kylliksi, oi kuningatar", vastasin minä. "Nämä todistukset meidän kaikkien lopullisesta kohtalostamme ovat järkyttäneet mieleni. Ihminen on heikko ja vaikutuksille altis. Vie minut täältä, oi Ayesha!"