KALLIKRATES.
Mykkien palvelijoiden valaistessa tietämme me tulimme parin minuutin kuluttua porraskäytävään, joka johti kuningattaren vastaanottohuoneeseen, samaan, jonka poikki Billali oli eilen madellut. Aioin sanoa kuningattarelle jäähyväiset, mutta hän pyysi minua jäämään.
"Ei", sanoi hän, "jää luokseni, oi Holly, sillä minun täytyy myöntää, että keskustelumme huvittaa minua suuresti. Ajattele, oi Holly, ettei minulla ole ollut kahteentuhanteen vuoteen ketään, jonka kanssa olisin voinut keskustella, paitsi orjani ja omat ajatukseni. Vaikka olenkin mietiskelylläni saavuttanut suuren viisauden ja keksinyt monet salaisuudet, niin olen kuitenkin väsynyt omiin ajatuksiini ja kyllästynyt seurusteluun vain oman itseni kanssa, sillä muistojen suoma ravinto on totisesti katkeraa maultaan ja sitä voimme vain toivon hampailla pureskella. Sinun ajatuksesi ovat kyllä lapselliset ja kehittymättömät, kuten noin nuorelle sopiikin, mutta ne ovat lähtöisin ajattelevista aivoista. Sinä muistutat todellakin noita vanhoja ajattelijoita, joiden kanssa muinoin väittelin Ateenassa ja Arabian Beccassa. Muotosi on karhea ja synkkä kuin olisit koko ikäsi tutkinut vanhoja huonosti kirjoitettuja kreikkalaisia käsikirjoituksia, joiden liasta ihosikin on tummunut. Vedä siis verho sivulle ja istu tänne minun viereeni; syökäämme hedelmiä ja antakaamme ajan kulua hupaisesti jutellen. Kuten näet minä irroitan jälleen huntuni. Olet itse siihen syypää, oi Holly — minähän varoitin sinua. Sinäkin olet ylistävä minua kauniiksi kuten nuo vanhat ajattelijatkin tekivät suuren viisautensa kokonaan unhottaen. Heidän olisi oikeastaan pitänyt hävetä!"
Hän nousi ja pudistaen yltään valkoisen huntunsa hän seisoi edessäni loistavan kauniina kuin jokin välkähtelevää nahkaansa vasta muuttanut käärme, ja katseli minua ihmeellisillä silmillään, joiden tenho oli suorastaan lamauttava, heläyttäen samalla suloisen naurun, joka helisi huoneessa kuin hopeakellojen sointi.
Hän oli aivan toisenlainen kuin ennen ja hänen koko olemuksensa näytti muuttuneen. Hän ei ollut enää tuskien raatelema ja katkera, jollaisena olin hänet nähnyt kirotessaan kuollutta kilpailijaansa, eikä niin jäätävän kylmä kuin äsken rikollisia tuomitessaan. Hän ei ollut myöskään niin ylhäisen juhlallinen ja vakava kuin noissa synkissä kuoleman kammioissa kävellessämme. Ei; nyt hän muistutti riemuitsevaa Afroditea ja näytti aivan säteilevän ihmeellistä ja kiehtovaa elämäniloa. Hänen silmänsä säihkyivät, hänen naurunsa helähteli ja pudistaen tuuheata tukkaansa, jonka suloinen tuoksu täytti koko huoneen, hän alkoi hyräillä jotakin vanhaa kreikkalaista hymniä naputtaen sievän sandaalinsa kärjellä tahtia lattiaan. Majesteettisuus oli hävinnyt kokonaan nauravien silmien suojaan, josta se välistä heikosti välähti kuin salama kirkkaassa auringonpaisteessa. Valkoisen huntunsa lailla hän oli ravistanut yltään yöllisen katkeruutensa, tuomiosalin kylmyyden ja hautakammioiden juhlallisen surumielisyyden, ja seisoi nyt edessäni kuin ruumiillistunut suloisin ja tenhoavin naisellisuus, mutta täydellisempänä ja tavallaan henkevämpänä kuin kukaan kuolevainen nainen.
"Kas niin, Hollyseni, istuhan tuohon, josta voit minut hyvin nähdä. Älä unhota itse näin tahtoneesi ja älä minua moiti, jos sydämesi tulee niin sairaaksi, että toivot kuolleesi ennenkuin uteliaat silmäsi näkivät minut. Sanopas nyt suoraan siinä istuessasi, enkö olekin hurmaavan kaunis? Älä hätäile, vaan harkitse tarkoin ennenkuin vastaat ja sano totuus. Tarkastele minua piirre piirteeltä vartaloani unhottamatta, katsele käsiäni ja jalkojani, ja ihaile lumivalkoisen hipiäni hienoutta, silmiäni, pieniä korviani, ja sano sitten, oletko milloinkaan nähnyt naista, joka missään suhteessa voittaisi kauneuteni? Ehkä en ole mielestäsi kyllin hoikka vyötäisiltäni, mutta se johtuu siitä, että tämä kultainen käärmeen muotoinen vyö on liian avara eikä sido vaatteitani niin lujalle kuin sen pitäisi. Mutta siinä on tämä viisas käärme kuitenkin oikeassa. Se tietää, että on paha kiristää vyötäisiä. Annahan tänne kätesi. Kas niin! Purista nyt hiukan, vain hyvin heikosti — näetkös — sormesi koskettavat toisiinsa, oi Holly!"
Mittani oli täysi. Minä en voinut kestää kauemmin. Olenhan vain tavallinen mies, mutta hän oli enemmän kuin nainen. Taivas tietäköön, kuka hän oli — minä sitä en tiedä! Siihen minä vaivuin polvilleni hänen jalkojensa juureen ja vannoin hänelle sekoittaen onnettomasti kaikki mahdolliset kielet — tämän tapaisissa tilanteissa tahtoo mies väkisinkin hämmentyä — että minä jumaloin häntä enemmän kuin ketään naista on konsanaan jumaloitu ja olin valmis antamaan vaikka kuolemattoman sielunikin voidakseni mennä hänen kanssaan naimisiin, minkä olisin tuolla hetkellä varmasti tehnytkin. Ei ole miestä, joka ei olisi menetellyt minun laillani. Hetkisen hän oli hieman hämmästyneen näköinen, mutta sitten hän purskahti nauruun ja taputti käsiään iloissaan.
"Niinkö pian, oi Holly!" nauroi hän. "Minä jo ihmettelin, kuinka monta minuuttia menisi ennenkuin polvistuisit eteeni. Siitä on jo kauan, kun olen nähnyt miehen vaipuvan maahan kauneuteni hurmaamana, ja usko minua: tuo näky hivelee naisen sydäntä. Ah, tuota pyydettä, joka on sukupuolemme ainoa oikeus, eivät viisaus ja vuosituhansien kokemus voi milloinkaan tukahduttaa. Mitä sinä tahdot? — mitä sinä oikeastaan tarkoitat? Sinähän et tiedä mitä sinä teet. Enkö minä ole sanonut sinulle, etten minä ole sinua varten? Minä rakastan vain yhtä ainoata ja sinä et ole hän. Ah, Holly, kaikessa viisaudessasi — sinä olet tavallaan hyvinkin viisas — sinä käyttäydyt mielettömästi ja tavoittelet mahdottomia. Sinä tahdot katsella silmiini — ehkä sinä tahdot minua suudellakin! No hyvä, jos mielesi tekee, niin katso", ja kumartuen puoleeni hän tuijotti minuun tummilla läpitunkevilla silmillään; "ja jos tahdot, niin voithan suudellakin minua, sillä suuteloiden jälki ei näy paitsi ehkä sydämessä. Sinä saat suudella minua, mutta minä sanon sinulle jo edeltäpäin, että sen tehtyäsi sinun sydämesi on pakahtuva rakkaudesta minuun ja sinä kuolet epätoivoon", ja hän kumartui yhä lähemmäksi, kunnes hänen pehmeät kiharansa koskettivat otsaani ja hänen tuoksuva hengityksensä tuntui kasvoillani saattaen minut värisemään ja vereni kohisemaan korvissani. Samassa kun ojensin käteni vetääkseni hänet syliini hän suoristausi äkkiä ja hänen kasvojensa ilme muuttui vakavaksi. Hän kohotti kätensä minun pääni yläpuolelle ja minusta tuntui kuin hänen kädestään olisi virrannut jotakin, joka jäähdytti tunteeni ja sai minut muistamaan, mitä sopivaisuus ja moitteeton käytös vaativat.
"Riittäköön jo tämä hulluttelu", sanoi hän äänessään ankaruuden vivahdus. "Kuule, Holly. Sinä olet kunnollinen ja rehellinen mies ja minä säästäisin mielelläni mielenrauhasi, mutta naisen on niin vaikea olla armelias. Olen sanonut sinulle, etten ole sinua varten, joten anna siis ajatuksesi tuulahduksen lailla kiitää ohitseni kulkemaan entisiä uriaan — vaivu vaikkapa epätoivoonkin, jos niin tahot. Sinä et tunne minua, Holly. Jos olisit nähnyt minut kymmenen tuntia sitten, kun intohimojen myrsky riehui sydämessäni, niin olisit peloissasi ja vavisten kavahtanut luotani. Mielialani ovat monenlaiset ja veden lailla tuossa maljassa minun sieluni heijastaa monet myrskyt, mutta ne menevät ohi, oi Holly, ja unohtuvat pian. Vesi on vesi ja minä olen minä, enkä voi muuksi muuttua. Älä sentähden välitä siitä miltä näytän, kun et kuitenkaan tiedä, minkälainen minä todellisuudessa olen. Jos sinä vielä menetät malttisi, niin minä verhoudun huntuuni ja sinä et saa enää katsella kasvojani."
Minä nousin ja vaivuin istumaan tyynyille hänen viereensä. Vaikka tunteeni olivatkin hetkeksi tyyntyneet, värisin kuin lehti, joka liikkuu vielä tuulen puuskan ohimentyäkin. En tohtinut sanoa hänelle, että olin nähnyt hänen intohimojensa riehunnan, hänen tuskansa ja epätoivonsa, kun hän kirosi kilpailijaansa hautakammion häilyvän liekin ääressä.