"No niin", jatkoi hän, "maistelkaamme nyt näitä ihania hedelmiä, jotka ovat — usko minua — ihmisen ainoa oikea ravinto. Kerro minulle tuon hebrealaisten Messiaan opista, joka ilmestyi maailmaan minua myöhemmin ja jonka sinä sanot nyt hallitsevan Roomaa, Kreikkaa, Egyptiä ja näiden takana asuvia minun aikanani tuntemattomia barbaarikansoja. Hänen oppinsa lienee hyvin omituinen, sillä minun aikanani eivät ihmiset halunneet kuullakaan opistamme. Juhlat, nautinnot, juomingit, verenvuodatus ja tappelu — siinä heidän koko uskontunnustuksensa!"
Toinnuttuani hieman ja häveten heikkouttani, joka oli minut yllättänyt, minä koetin parhaimpani mukaan selittää hänelle kristinuskon opinkappaleita, jotka eivät näyttäneet herättävän hänen erikoista mielenkiintoaan lukuunottamatta oppia taivaasta ja helvetistä. Hänen koko huomionsa näkyi kohdistuneen mieheen, joka oli opin perustanut. Minä kerroin hänelle myös, että hänen oman kansansa, arabialaisten, keskuudessa oli noussut toinen profeetta, eräs Mohammed, jonka perustamaa oppia monet miljoonat ihmiset vieläkin tunnustivat.
"Minä ymmärrän", sanoi hän — "siis kaksi uutta uskontoa! Minä olen jo tuntenut niin monta ja epäilemättä on ollut vielä useampiakin olemassa, ennenkuin jouduin tänne Kôrin luoliin. Ihmiskunta haluaa aina saada tietää, mitä oikeastaan on pilvien tuolla puolen. Lopun pelko — siis itsekkyyden jonkinlainen hienompi muoto aiheuttaa uskontojen syntymisen. Huomaa, Holly, kaikki uskonnot tahtovat varmentaa tunnustajiensa tulevan elämän tahi ainakin koettavat neuvoa, miten on meneteltävä tehdäkseen sen mahdollisimman hyväksi. Pahe on vain niitä soaistuja varten, jotka eivät tahdo liittyä jonkin uskonnon tunnustajiin ja jotka näkevät todellisille uskovaisille paistavan valkeuden kuin tiheän sumun läpi. Uskonnot muuttelevat, kansat vaihtelevat ja mikään muu ei pysy ennallaan kuin maailma ja ihmisluonne. Ah, jos ihminen voisi ymmärtää, että hänen pelastuksensa riippuu kokonaan hänestä itsestään! Siellä se on hänen sisimmässään, jossa elämän henkäys asustaa ja hän on tietoinen hyvästä ja pahasta. Sille hän rakentakoon lujana seisoen ja älköön heittäytykö maahan jonkun tuntemattoman jumalan kuvan eteen, joka on muovailtu hänen kurjan itsensä mukaan, mutta jolla on suuremmat aivot hautoa pahaa ja pitemmät kädet sen harjoittamiseen."
Mielestäni nämä hänen mietteensä olivat aivan yhdeksännellätoista vuosisadalla esitettyjen mielipiteiden kaltaiset, joista olin kuunnellut esitelmiä aivan toisenlaisessa paikassa kuin Kôrin luolat, ja joita minä en — ohimennen sanoen — ollenkaan hyväksynyt Minä en halunnut kuitenkaan väitellä kysymyksestä, sillä mieleni ei ollut vieläkään päässyt tasapainoon kaiken sen jälkeen, mitä olin viimeisten tuntien aikana kokenut ja tunsin joutuvani joka tapauksessa alakynteen. Onhan jo kyllin väsyttävää väitellä oikein piintyneen materialistin kanssa, joka vyöryttää päällenne kokonaisia vuoria kuivia tosiasioita ja masentaa mielenne vain numerojen järkkymättömällä kielellä, kun te taas voitte vain hyvin heikosti iskeä takaisin nerokkailla johtopäätöksillänne ja luottamuksenne lumipalloilla, jotka sulavat niin helposti elämän taistelussa. Kuinka siis olisin voinut toivoakaan pitäväni puoleni luola-olentoa vastaan, jonka aivot olivat yliluonnollisen terävät ja jolla oli takanaan kahdentuhannen vuoden kokemus, siitä puhumattakaan, että kaikki luonnon salaisuudet olivat hänen tiedossaan. Tuntien, että hän kääntäisi ennen minut kuin minä hänet, minä ajattelin olevan viisainta olla puuttumatta koko asiaan ja vaikenin. Olen sittemmin lukemattomat kerrat katkerasti katunut tätä menettelyäni, sillä siten menetin ainoan tilaisuuden saada tietää, mitä Ayesha todellakin uskoi ja minkälainen hänen "oppinsa" oikein oli.
"Vai niin, Hollyseni", jatkoi hän, "minun kansalaiseni ovat siis myöskin löytäneet profeetan ja sinun sanojesi mukaan väärän profeetan, mitä minä en epäilekään. Sinun mielestäsi hän on sentähden väärä, ettei hän ole julistanut oppia, jota sinä tunnustat. Minun aikoinani oli asian laita toisin, sillä meillä arabialaisilla oli useita jumalia. Me palvoimme Allahia, Sabaa, Taivaan Hallitsijaa, Al Uzzaa, Waddia, Sawaa, Yaghuthia, Yamanin leijonaa, Muradin Yauk-hevosta, Hamyarin Nasr kotkaa, Manahin kivikuvaa, jonka kunniaksi uhrien veri vuoti, ja monta muuta. Tuota hulluutta! Tuota häpeällistä tietämättömyyttä! Kun minä nousin julistamaan viisauttani, tahtoivat he surmata minut raivostuneiden jumaliensa nimessä. Niin on aina ollut — mutta, Hollyseni, oletko väsynyt, kun istut niin vaiti? Tahi pelkäätkö, että tahdon opettaa sinulle oppini? — sillä minulla on omani. Minkälainen olisi opettaja ilman omaa oppia? Kavahda, ettet närkästytä minua, sillä minä tahtoisin sinut oppilaakseni, jolle opettaisin kaiken viisauteni, ja me kaksi perustaisimme uskonnon, johon kaikki muut uskonnot kokonaan sulautuisivat. Huikentelevainen mies! Puoli tuntia sitten sinä olit polvillasi edessäni — asento ei sovi sinulle, Holly — ja vannoit rakastavasi minua. Sanopas, mitä me nyt tekisimme? Minä tiedän. Minä tulin katsomaan tuota nuorukaista, tuota leijonaa, kuten Billali sanoo, joka tuli mukanasi ja joka on sairas. Kuumeen on täytynyt hävitä nyt ja jos hän on kuolemaisillaan, niin minä parannan hänet. Älä pelkää, Holly, mitään noitakeinoja en käytä. Enkö ole sanonut sinulle parikin kertaa, ettei ole mitään noituutta? Sillä ymmärretään vain luonnon voimien tuntemista ja käyttämistä. Mene nyt ja minä tulen heti, kun olen saanut lääkkeen valmiiksi.
"Minä poistuin siis ja tapasin Jobin ja Ustanen murheen murtamina. He sanoivat Leon olevan kuolemaisillaan ja olivat etsineet minua kaikkialta. Syöksähdin vuoteen ääreen ja yksi silmäys oli riittävä: hänen viimeinen taistelunsa oli alkanut. Hän oli tiedoton ja hengitti raskaasti, mutta hänen huulensa vavahtelivat ja silloin tällöin hänen koko ruumiinsa värähti heikosti. Tunsin lääketiedettä kylliksi käsittääkseni, että hän olisi pian kaiken maallisen avun saavuttamattomissa — viiden minuutin kuluttua oli ehkä kaikki jo ohi. Kuinka katkerasti kirosinkaan itsekkyyttäni ja hulluuttani, joka oli kahlehtinut minut Ayeshan luo, kun poikani makasi kuolemaisillaan! Kuinka helposti voikaan naisen silmien hurma vietellä paraimmankin meistä pahuuteen! Mikä kirottu roisto minä olinkaan? Viimeiseen puoleen tuntiin olin tuskin muistanutkaan Leoa, miestä, joka oli ollut kaksikymmentä vuotta kallein toverini ja ystäväni ja elämäni harrastuksien keskipiste. Ja nyt minä ehkä menettäisin hänet ainiaaksi!
"Käsiäni väännellen minä katsahdin ympärilleni. Ustane istui vuoteen vieressä ja hänen silmissään kuvastui synkkä epätoivo. Job itki katkerasti nurkkaan kyyristyneenä. Huomattuaan minun tarkastelevan häntä, hän poistui huoneesta päästääkseen surunsa entistä kuuluvammin valloilleen ulkopuolella olevassa käytävässä. Ayesha oli nyt minun ainoa toivoni. Hän, vain hän voisi pelastaa poikani — ellei hän ollut valehdellut minulle — mitä en kuitenkaan voinut uskoa. Päätin heti kiiruhtaa hänen luokseen ja rukoilla häntä tulemaan. Mutta samassa syöksähti Job sisään ja hänen tukkansa oli sanalla sanoen noussut kauhusta pystyyn."
"Oi, Jumala olkoon meille armollinen, herra!" kuiskasi hän säikähtyneesti, "näin tuolla käytävässä kuolleen, joka on tulossa tännepäin!"
Kömmähdyinhän siitä hieman minäkin, mutta samassa huomasin, että Jobin näkemä aave oli luonnollisesti Ayesha, jonka kuolleen käärinliinoja muistuttava verho ja käsittämättömän äänetön käynti olivat saaneet Job paran luulemaan jonkun aaveen liukuvan häntä kohti hämärässä käytävässä. Asia selvenikin heti, sillä Ayesha ilmestyi samassa kammioon. Job kääntyi ja nähdessään tuon hunnutetun olennon hän parahti tuskaisesti, että "nyt se tulee" ja ponnahtaen nurkkaan hän kätki kasvonsa seinää vasten. Ustane, joka kaikesta päättäen oli arvannut, kuka tuo peloittava tulija oli, heittäytyi suulleen lattialle.
"Tulet viime hetkessä, Ayesha", sanoin minä, "sillä poikani on aivan kuolemaisillaan."