"ANTAKAA MINULLE MUSTA VUOHI!"
Sitten puhelimme niitä ja näitä ja yleensä oli keskustelu niin hajanaista, etten muista siitä juuri mitään. Jostakin syystä, ehkä salatakseen henkilöllisyytensä ja ominaisuutensa, Ayesha ei puhellut niin hilpeästi ja vapaasti kuin tavallisesti. Hän ilmoitti Leolle, että hän oli järjestänyt tanssinäytännön illalla meidän huviksemme. Uutinen hämmästytti minua, sillä minun mielestäni amahaggerit olivat liian synkkiä ja vakavia antautuakseen tanssin tapaiseen, kevytmieliseen leikkiin, mutta kuten aikanaan ilmeni, muistutti amahaggerien tanssi sangen vähän muiden kansojen niin sivistyneiden kuin villienkin samantapaisia huvituksia. Kun olimme juuri poistumaisillamme omalle puolellemme, kysyi Ayesha, tahtoisiko Leo nähdä muutamia luolien ihmeitä, ja Leon myönnyttyä ehdotukseen ilomielin me lähdimme kaikin, Billali ja Job mukanamme, katselemaan hautakammioita. Kierroksemme kuvaaminen olisi vain jo ennen kertomani toistamista. Kävimme katsomassa luupyramiidia, joka oli kummitellut unissani edellisenä yönä ja sieltä me menimme pitkää käytävää myöten erääseen suureen luolaan, johon oli haudattu Kôrin köyhempiä asukkaita. Niiden ruumiit eivät olleet lähimainkaan niin hyvin säilyneet kuin mitä olimme nähneet varakkaampien hautakammioissa. Monet olivat aivan alasti ja yhteen luolaan oli haudattu tuhatkin ruumista, jotka oli pinottu suuriin kasoihin.
Leo katseli luonnollisesti mitä suurimmalla mielenkiinnolla näitä yllättäviä ja omituisia näkyjä, jotka olivat kylläkin omansa herättämään kenen hyvänsä mielikuvituksen mitä vilkkaimpaan toimintaan. Jobilla vain ei näyttänyt olevan vähintäkään innostusta näihin asioihin. Monet kummalliset kokemuksemme tässä hirmujen maassa olivat jo rasittaneet äärimmilleen hänen hermojansa, joita tämän ammoin sitten manan majoille muuttaneen kansan katseleminen järkytti entistäkin enemmän. Nuo näköjään vain nukkuvat, mutta iäksi vaienneet ihmiset kauhistuttivat häntä, eikä hän rauhoittunut, vaikka vanha Billali hänen silminnähtävää pelkoaan haihduttaakseen koetti tyynnytellä häntä sanomalla, ettei hänen pitänyt pelätä näitä vainajia, koska hän itse olisi pian heidän kaltaisensa.
"Olipa sekin kauniisti sanottu, herra", huudahti Job, kun käänsin hänelle Billalin pienen huomautuksen, "mutta eihän sovi muuta odottaakaan vanhalta piintyneeltä ihmissyöjältä. En tahdo kuitenkaan väittää, ettei hän olisi aivan oikeassa", ja hän huokaisi tuskaisesti.
Katseltuamme luolat me söimme päivällisemme, sillä kello kävi jo viidettä ja me olimme kaikki — etenkin Leo — sangen väsyneet ja nälkäiset. Kuuden aikana me menimme Ayeshan luo, joka pelästytti Job raukan aivan suunniltaan näyttämällä hänelle tapahtumia tuossa kastemaljan tapaisessa vesiastiassa. Kerroin Ayeshalle Jobin olevan nuorimman seitsemästätoista sisaruksesta ja tämän kuultuaan Ayesha pyysi häntä ajattelemaan veljiään ja sisariaan tahi niin monta kuin hän saattoi muistaa olleen yhdessä isänsä majassa ja samalla katsomaan veteen. En voi milloinkaan unhottaa Jobin kauhunhuutoa, kun hän näki sisarustensa kasvot veden tyynessä pinnassa. Hän oli muistellut lapsuutensa päiviä, jolloin perhe oli ollut vielä koossa. Toiset kasvot olivat hyvin selvät, mutta toiset olivat himmeät, aina sen mukaan miten selvästi kuva oli säilynyt näkijän muistissa. Ayeshan taito näytti olevan tässä hyvin rajoitettu ja hän sai vedessä kuvastumaan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta vain jonkun läsnäolleen muistaman tapahtuman, jos tämä suostui siihen. Mutta jos hän tahtoi katsella jotakin tuntemaansa paikkaa, näki hän samalla mitä tuossa paikassa juuri sillä hetkellä tapahtui, kuten oli käynyt hänen nähdessään meidän vaivalloisen matkamme vanhassa kanavassa. Näin ei ollut kuitenkaan laita, kun oli toisten ajatuksista kysymys. Hän näytti minulle yliopistomme kirkon sellaisena kuin minä sen muistin olleen eräässä tilaisuudessa ennen matkalle lähtöämme, mutta minä en voinut nähdä mitä siellä nyt tehtiin, kun sen kuvaa vedenpinnassa katselin. Ellei Ayesha tuntenut tapahtumapaikkoja ja tapahtumia, sai hän kuvastimessaan näkymään vain sen, mitä toiset ajattelivat ja juuri sellaisena kuin kuva oli näiden mielessä säilynyt. Koettaessamme hänen huvikseen näyttää hänelle muutamia maailman kuuluja rakennuksia, kuten Pyhän Paavalin kirkkoa ja parlamentin taloa Lontoossa, me onnistuimme sangen huonosti. Kokonaiskuva oli luonnollisesti kyllä meidän mielessämme, mutta me emme voineet muistaa yksityiskohtia kyllin tarkoin ja sentähden jäi kuvastimen kuva hyvin himmeäksi. Kauhistunein katsein seurasi Job puuhiamme, sillä hän ei voinut vähääkään ymmärtää, mistä kuvat ilmestyivät tuohon kirkkaaseen veteen. Kaikki oli hänen mielestään mustinta noituutta. Leokaan ei pitänyt näistä Ayeshan yliluonnollisista kokeista, jotka luullakseni kaikessa selittämättömyydessään olivat vain huippuunsa kehittyneen ja äärimmäisen herkän kaukonäön saavutuksia. Hän sanoi hiuksiaan haraten selkäpiitänsä karmivan.
Huviteltuamme tällä noin tunnin verran ilmoittivat mykät palvelijat Billalin pyytävän puheille pääsyä. Hänen käskettiin heti "ryömiä" sisään, minkä hän tekikin yhtä vaivalloisesti kuin ennenkin ja ilmoitti tanssinäytännön alkavan, jos "Hän-jota-täytyy totella" ja valkoiset muukalaiset suvaitsisivat saapua juhlapaikalle. Nousimme heti ja Ayeshan heitettyä ylleen tumman kaavun (ohimennen sanoen saman, joka hänellä oli ollut yllään hautakammiossa kohtaloaan kirotessaan) me lähdimme. Näytäntö oli järjestetty ulkoilmaan luolan sisäänkäytävän edessä olevalle tasaiselle korokkeelle ja sinne me nyt suuntasimme kulkumme. Noin viidentoista askeleen päähän luolan suulta oli asetettu kolme nojatuolia, joihin me istahdimme odottamaan, sillä ketään ei vielä näkynyt. Ilta oli hyvin pimeä, sillä kuu ei ollut vielä noussut ja me aloimme ihmetellä, miten ohjelman suoritus voisi käydä pimeässä päinsä.
"Saat pian nähdä", vastasi Ayesha naurahtaen, kun Leo kysäisi asiaa ja niinpä todella saimmekin. Ayesha oli tuskin sanonut nuo sanat, kun kaikkialta pimeästä syöksyi esiin tummia olentoja jokainen kantaen suunnattomia soihtuja, kuten me ensin luulimme. Soihdut aivan syöksivät tulta ja liekit hulmusivat parin kyynärän päähän kunkin kantajan takana. Heitä oli noin viisikymmentä ja kiitäessään eteenpäin roihuavine taakkoineen he näyttivät manalasta nousseilta pahoilta hengiltä. Leo huomasi ensimmäiseksi, mitä nuo taakat oikeastaan olivat.
"Suuri Jumala!" huudahti hän. "Ruumiitko noin palavat?"
Minä tuijotin ja tuijotin. Hän oli aivan oikeassa — soihdut, joilla meidän kunniaksemme järjestetty näytäntö piti valaistaman, olivat kuin olivatkin luolien muumioita!
Roihuavien ruumiiden kantajat syöksyivät eteenpäin ja kohdaten toisensa noin kahdenkymmenen askeleen päässä meistä he kurkottivat kaameat taakkansa ristiin muodostaen siten valtavan ilotulituksen. Mikä korvia huumaava tulen sähinä ja liekkien räiske! Tervatynnörikään ei olisi palanut niin raivoisasti kuin nuo muumiot. Eikä siinä kaikki. Eräs pitkä mies sieppasi äkkiä palavan käsivarren, joka oli pudonnut maahan, syöksyi pimeyteen ja samassa sähähti kapea tulenkieleke korkealle ilmaan valaisten kirkkaasti lampun, josta se lähti. Lamppu oli kallioon kiinnitettyyn tukevaan pylvääseen sidottu naisenmuumio, jonka tukan mies oli sytyttänyt. Hän eteni pari askelta ja sytytti toisen, kolmannen ja neljännen samanlaisen soihdun, kunnes me olimme vihdoin sähisten palavien ruumiiden muodostaman suuren piirin keskellä. Balsamoimisaine oli tehnyt ruumiit niin tulenaroiksi, että tuli suihki suusta ja korvista parin jalan pituisina kielekkeinä.