"Oi, kuningatar", vastasi hän suoristautuen täyteen mittaansa ja hellittäen leopardin nahan hartioiltaan, "minä jäin tänne sentähden, että minun rakkauteni uhmaa kuolemaakin. Ilman tätä valittuani olisi elämäni iloton ja kolkko ja minä kuolen ennenkuin luovun hänestä. Ymmärrän viimeisen hetkeni tulleen, mutta olen samalla iloinen, että uskalsin henkeni rakkauteni tähden, sillä rohkeuteni tuli monin verroin palkituksi, kun armaani syleili minua ja sanoi minua vieläkin rakastavansa."
Ayesha liikahti hermostuneesti, mutta rauhoittui jälleen.
"Minä en osaa loihtia", jatkoi Ustane hänen sointuvan äänensä kaikuessa täyteläisenä luolan korkeassa holvissa, "enkä minä ole kuolematon, mutta naisen sydän on kyllin raskas painuakseen syvienkin vesien pohjaan ja naisen silmät näkevät tarkoin sinunkin huntusi lävitse, oi kuningatar!"
"Kuule: minä tiedän sinun rakastavan tätä miestä ja minut tieltäsi raivataksesi sinä olet päättänyt tuhota minut. Niin, minä kuolen ja häivyn pimeyteen tietämättä itsekään, minne minä joudun. Mutta tämän tiedän. Sisimmässäni pilkottaa valo, jonka loisteessa näen totuuden. Minä tiesin jo silloin, kun ensimmäisen kerran näin herrani", hän viittasi Leoon, "että kuolema olisi hänen häälahjansa minulle, mutta minä en kääntynyt takaisin, vaan olin valmis maksamaan hinnan ja katso, minä seison jo aivan kuoleman kynnyksellä. Minä tiedän myöskin, ettet voita mitään rikoksellasi. Hän on minun ja vaikka sinun kauneutesi olisi häikäisevä kuin aurinko tähtiin verraten, niin häntä et milloinkaan omista, vaan hän on iankaikkisesti minun. Silmiisi hän ei milloinkaan katso eikä hän sano sinua konsanaan puolisokseen. Sinä olet jo tuomittu", lausui tyttö juhlallisesti kuin jokin haltioitunut ennustaja. "Minä näen sinun —"
Kimeä kirkaisu, joka ilmaisi sekä raivoa että kauhua, keskeytti tytön. Käännyin sinne päin ja näin Ayeshan nousseen ja seisovan käsi ojennettuna Ustanea kohti, joka oli äkkiä vaiennut. Katsellessani tyttö parkaa minä huomasin hänen piirteensä jäykistyvän sanattomasta kauhusta ja hänen katseensa käyvän tuijottavaksi. Ollessamme vielä Billalin luona olin nähnyt saman kauhistuneen ilmeen tytön kasvoilla, kun hän keskeytti rakkaudenhymninsä Leolle. Huulien tuskallisesti vavahdellessa hänen kasvonsa kalpenivat lumivalkeiksi.
Ayesha ei sanonut sanaakaan, vaan vapisi kuin haavan lehti. Käsi yhä ojennettuna hän näytti rävähtämättä tuijottavan uhriinsa ja painaen käsillään päätänsä Ustane kirkaisi äkkiä läpitunkevasti ja pyörähtäen pari kertaa kaatui lattiaan kuin salaman iskusta. Leo ja minä syöksyimme heti hänen luoksensa — tyttö oli kuollut. Tuo peloittava Hän oli surmannut hänet järkyttävällä tahdonvoimallaan tahi jonkun salaperäisen sähköilmiön avulla.
Leo ei käsittänyt heti täysin, mitä oli tapahtunut, mutta kun asia selveni hänelle, olivat hänen kasvonsa hirveät nähdä. Hän nousi hampaitaan kiristellen ja heittäytyi käheästi karjaisten yhdellä hypyllä Ayeshan kimppuun. Mutta Ayesha oli varuillaan ja ojensi kätensä Leoa kohti, joka kavahti hoiperrellen takaisin ja olisi kaatunut, ellen minä olisi käynyt häneen käsiksi. Hän kertoi myöhemmin, että hänestä oli tuntunut kuin hän olisi saanut rintaansa voimakkaan iskun, joka lähetti hänet hoiperrellen takaisin ja otti häneltä kokonaan sisun pois.
"Jos pelästyit tuomiostani, oi muukalainen, niin anna minulle anteeksi", sanoi Ayesha ystävällisesti Leolle.
"Antaako sinulle anteeksi, senkin paholainen!" ärjyi Leo parka väännellen käsiään tuskissaan. "Antaako sinulle anteeksi, syöjätär! Minä tapan sinut, jos vain suinkin voin!"
"Ei, ei", vastasi Ayesha yhtä lempeästi, "sinä et ymmärrä minua ennenkuin kuulet selitykseni. Sinä olet minun rakastettuni, minun sorea ja väkevä Kallikratekseni, jota minä olen odottanut kaksituhatta vuotta, ja kun sinä vihdoinkin tulit, niin asettui tämä nainen", hän osoitti ruumista, "meidän väliimme ja sentähden minä raivasin hänet tieltäni, oi Kallikrates."