"Sehän nyt on kirottu valhe", tiuskaisi Leo, "että minä olen
Kallikrates. Nimeni on Leo Vincey ja minun esi-isäni oli jokin
Kallikrates — ainakin minä uskon niin olleen."
"Sinäpä sen sanoit — Kallikrates oli esi-isäsi ja siis olet sinä, juuri sinä, maailmaan uudelleen syntynyt Kallikrates — ja minun katkerasti kaivattu rakastettuni."
"Minä en ole Kallikrates eikä minulla ole kanssasi mitään tekemistä. Ennen rakastaisin jotakin helvetin paholaista kuin sinua, sillä hän olisi varmastikin sinua parempi."
"Niinkö sanot — niinkö sanot, Kallikrates? Siitä on jo kulunut pitkä aika, kun minut viimeksi näit, ettet ehkä enää muista minua. Olen vieläkin hyvin kaunis, Kallikrates!"
"Minä vihaan sinua, murhaaja, enkä tahdo sinua nähdä. Minä en välitä sinusta rahtuakaan, olitpa miten kaunis hyvänsä, ja minä tapan sinut heti sopivan tilaisuuden sattuessa. Paina tämä visusti mieleesi, senkin paha henki!"
"Hyvin lyhyen ajan kuluttua olet kuitenkin polvistuva eteeni ja vannova rakastavasi minua", sanoi Ayesha suloisesti ja hiukan ivallisestikin naurahtaen. "Pankaamme sinut pienelle koetukselle tämän kuolleen tytön ääressä, joka rakasti sinua."
"Katsele minua nyt, Kallikrates!" ja samassa Ayesha antoi huntunsa pudota, seisoen edessämme häikäisevän kauniina ja jumalallisen viehkeänä lumivalkoisissa vaatteissaan kultainen vyö uumillaan. Hän oli ihana kuin Välimeren vaahdosta kohonnut Venus tahi marmorista noussut Galatea. Oli kuin jokin näiden hautakammioiden kirkastettu henki olisi ilmestynyt eteemme. Syvillä ja ihmeellisillä silmillään hän katseli Leoa, jonka nyrkit aukenivat vähitellen ja kasvojen jännitys laukesi tuon lamauttavan katseen vaikutuksesta. Minä näin hänen hämmästyksensä muuttuvan ihailuksi ja sitten intohimoiseksi kaipaukseksi. Mitä enemmän hän koetti taistella tuota tenhoa vastaan, sitä voimakkaammin näin Ayeshan yliluonnollisen kauneuden sokaisevan hänet ja valtaavan kokonaan hänen sydämensä. Tämänhän minä kyllä tunsin. Eihän siitä ollut kauankaan, kun minä, joka olen Leoa kahta kertaa vanhempi, sain kokea samaa. Sama taistelu riehui nytkin minun sydämessäni, vaikka Ayesha ei katsonutkaan minuun, ja minun täytyy suureksi häpeäkseni tunnustaa, että minä olin sillä hetkellä raivoisan mustasukkainen. Olin aivan karkaamaisillani Leon kimppuun. Tuo nainen oli sekoittanut ja melkein tuhonnutkin kaikki siveyskäsitteeni ja minä vannon, että samoin olisi käynyt jokaisen, joka olisi nähnyt hänen yli-inhimillisen kauneutensa. Mutta minä onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni — en tiedä miten — ja kohdistin kaiken huomioni kohtauksen päähenkilöön.
"Oi, suuri Jumala!" huohotti Leo, "oletko sinä nainen?"
"Niin olen — vain tavallinen ihminen — ja sinun oma rakas puolisosi, Kallikrates!" vastasi Ayesha ojentaen norsunluunvalkoiset, sanoman kauniit kätensä häntä kohti ja hymyillen niin suloisesti, että sydäntäni vihlaisi.
Leo ei voinut irroittaa katsettaan hänestä ja minä huomasin Leon alkavan hitaasti siirtyä häntä kohti. Mutta yhtäkkiä Leo pysähtyi väristen kauhusta. Hän oli sattumalta koskettanut jalallaan Ustane-raukan ruumiiseen.