"Kuinka voin minä sinua lähestyä?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.
"Sinähän olet murhaaja ja hän rakasti minua."
Huomattakoon, että hän oli jo unhottanut rakastaneensa tyttöä.
"Mitäpä siitä", vastasi Ayesha hiljaa ja hänen äänensä muistutti leppoisan yötuulen viihdyttävää huminaa puiden latvoissa. "Jos olen rikkonut sinua vastaan, niin sovittakoon kauneuteni syntini, sillä rikokseni johtui rakkaudestani sinuun. Unhota siis iäksi, mitä äsken tapahtui, ja tule luokseni, oi Kallikratekseni." Hän ojensi kätensä kerran vielä ja kuiskasi kiehtovasti: "Tule!"
Minä huomasin taistelun riehuvan Leon sydämessä — näin hänen yrittävän kääntyä pakoonkin, mutta Ayeshan ihmeelliset silmät sitoivat hänet lujemmin kuin rautaiset kahleet. Tuon naisen lumoava kauneus, raudanluja tahto ja hehkuva intohimo musersivat hänen vastarintansa perinpohjin — niin, hän ei muistanut enää murhattua rakastettuaan, jonka ruumiin ääressä hän vieläkin seisoi. Mutta kiusaaja olikin yli-inhimillinen ja hänen kauneuttaan ei voinut kukaan kuolevainen vastustaa.
Kun katsahdin jälleen ylös, näin Ayeshan lepäävän hänen sylissään ja heidän huulensa olivat yhtyneet pitkään, intohimoiseen suudelmaan. Rakastettunsa ruumis alttarina Leo Vincey vannoi siis uskollisuudenvalan tämän murhaajalle — kaikki kunnian vaatimukset unhottaen hän antautui kokonaan tämän valtaan. Ihmisillä, jotka kunniansa noin unhottavat ja antavat intohimojen palon tukahduttaa kaiken siveellisyyden tunnon, ei ole tässä eikä tulevassakaan elämässä pelastuksen toivoakaan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittääkin, ja joka tuulta kylvää, hän myrskyä niittää! Intohimojen hehkuvan punainen unikko kuihtuu kerran ja satona korjataan vain kyllästymisen ja vastenmielisyyden okaisia ohdakkeita.
Ayesha vapautui äkkiä notkeasti kuin käärme Leon syleilystä ja naurahti jälleen riemuitsevan ivallisesti:
"Enkö sanonut sinulle, oi Kallikrates, että hyvin lyhyen ajan kuluessa polvistuisit eteeni? Olinko oikeassa?"
Leo vaikeroi häpeän ja surun murtamana. Hänen vastarintansa oli ainiaaksi musertunut, mutta hän ei ollut vielä vajonnut niin syvälle, ettei hän olisi ollut tietoinen alennustilastaan. Hänen paremmat vaistonsa alkoivat päinvastoin kiihkeän taistelun tätä lankeemusta ja turmelusta vastaan, kuten myöhemmin selvästi huomasin.
Ayesha naurahti jälleen ja kietoutui nopeasti huntuunsa viitaten mykälle kamarineitsyelleen, joka oli suurin silmin katsellut näytelmää. Tyttö poistui, mutta tuli heti takaisin kaksi mykkää miespalvelijaa seurassaan, joille kuningatar teki muutamia merkkejä käsillään. Kaikki kolme tarttuivat Ustane-raukan molempiin käsiin ja raastoivat hänen ruumiinsa oviaukolle kadoten vihdoin verhojen taakse. Leo katseli puuhaa hetkisen ja peitti sitten käsillään kasvonsa. Minunkin mielikuvitukseni oli niin kiihoittunut, että luulin Ustanen tuijottavan meihin koko ajan, kun häntä raastettiin ulos, ja kauhu pani ruumiini värisemään.
"Näin katoaa kuollut menneisyys", sanoi Ayesha juhlallisesti kaamean saattueen hävitessä näkyvistämme verhojen taakse. Ajatuksiinsa vaipuneena hän tuijotti hetkisen oviverhoihin, jotka vieläkin liikkuivat hiljaa, ja antoi kuin huomaamattaan huntunsa pudota hitaasti maahan. Vanhan arabialaisen tavan mukaan alkoi hän samassa sanella melodraaman kaltaista ilohymniä, jota on sangen vaikea tulkita muille kielille. Se oli jaettu kahteen osaan — kuvaannolliseen ja henkilökohtaiseen — ja kuului muistaakseni jotakuinkin näin: